Vihdoin herätti minut yövartia, kun hän kadulla huusi: kello kaksitoista lyön', kaksitoista lyön'! Minulle teki melkein ilkeätä tuo yöllinen vartian huuto. Minä katsahdin kadulle ja näin kaksi yövartiaa kävelevän, pitkät puukanget olalla, ja menin hyvin liukkaasti sänkyyni, sillä minua hiukan peloitti, jonka minun häpeäkseni täytyy tunnustaa. Toisissa kadun kulmissa uudistivat vartiat jälleen suurella äänellä huutonsa, mutta viimein etenivät niin, ett'ei kuulunut muuta kuin kaukainen kaiku heidän äänestään hiljaisessa yössä.
Uni oli nyt kuitenkin paennut kauas minusta ja taas sai tunti kuluneeksi. Surkiasti kuului torven toitotus tornissa yhden kerran, eikä kauan kestänyt, ennenkuin jo samat saikkaniekat olivat huutamassa akkunani takana. Silloin he kehuivat kellon yhtä lyöneen.
Tuosta sain minä uutta miettimisen ainetta. Minä ajattelin tuota huutamista aivan tarpeettomaksi, sillä jos vartiat huusivat sen merkiksi, että olivat valveella sekä että ihmiset yön pimeydessä tietäisivät, mitä kello oli, ilman omiin kelloihinsa katsomatta, niin oli se kuitenkin yhtä vaarallinen kuin hyödyllinenkin. Siihen tottumattoman yölepo tuli näet häirityksi ja pahantekijät, joita heidän myöskin oli määrä silmällä pitää, osasivat hyvin tuota tavallisessa rajoituksessa olevaa kulkua ja huutoa välttää ja tietysti he ani harvoin joutuivat heidän käsiinsä.
Aamu-yöstä nukuin ja heräsin vasta kuin herätettiin. Minun piti varustautuman taisteloon, jota en ollut ennen koettanut. Pian olinkin valmis lähtemään taistelutanterelle.
Ruustinnan seuraamana astuin aamulla kouluun, jonne saapui lapsia hyvä joukko, kaikilta ilmoilta tulleita. Minäkin sain näyttää lukutaitoani ja nimeni kirjoitettiin talteen vastaisen varaksi. Pian saimme mennä pois ja annettiin lupa levätä koko päivä, vaan huomenna piti välttämättä saapua jälleen.
Minä huomasin, että olin myöhästynyt ja liian paljo varteni venähtänyt, sillä minut kirjoitettiin vasta-alkavien lukuun ja siis kaikkein alhaisimmalle luokalle, johon muutoin kirjoitettiin enimmäkseen kahdeksan- ja yhdeksän-vuotisia. Minun maine- ja ikätodistukseni osotti sitä vastoin, että pian täyttäisin kolmetoista vuotta. Olisin melkein antanut ikäni lyhentää ja itseni pienentää, jos se olisi ollut mahdollista. Aika-lailla minä suuruuttani häpesin ja pelkäsin toisten, nuorempain kumppanieni vähitellen rupeavan minua isäksensä sanomaan. Kuitenkaan en voinut kohtaloani toiseksi muuttaa, vaan täytyi minun olla niin vanhana ja suurena kuin olin — pienennyskonstit kun olivat niitä tarvittaessa kuivaneet kuin lasareetin suurus, niinkuin maalla sanotaan.
Ei ollut muuta neuvoa siis, kuin ruveta käyttämään totuttua keinoani ahkeruutta ja koettaa päästä toisten, ennen ehtineitten jälille. Se auttoikin. Alku aina hankala, ahkera se voiton saa, sanoi usein opettajamme koulumaisteri. Hän oli huomannut tarkoitukseni, vaikka kohta maantiedettä lukiessani ja karttaa tutkiessani luulin välistä pääni sekaantuvan. Olin usein tuntevanani kuumain maiden auringon korviani polttavan ja kuumain, kuumain tuulten henkeäni salpaavan, siksi kuin se taas jäähtyi kylmäin maiden merillä ja jäävuorilla.
Niin hyvin kartassa, maantieteessä, katekismossa, Piplian historiassa ja luvunlaskussa, kuin myös kirjoituksessa, edistyin minä siihen määrään, että jo ennen joululupaa maisteri eräänä päivänä sanoi: Ei sinun tarpeen vuoksi enään tarvitsisikaan olla ensi luokalla, mutta odotahan joululupaa, saat kevät-lukukaudeksi mennä toiselle luokalle.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa.