Ruustinnan poika oli jo aikoja sitten päässyt virkamieheksi ja ainoastaan tyttäret olivat hänen luonansa. Niin oli ruustinna melkein kuin pojaton. Tosi-olossa olin ruustinnan perheessä hyyrillisenä, asuen heillä maksua vastaan. Ruokaa tuotiin minulle kotoa, vaikka se heillä valmistettiin ja minä sain syödä heidän pöydässänsä. Mutta vieläkin täydeilisemmässä tosi-olossa olin minä ruustinnan poika ja oikea lempilapsi ja hänen tytärtensä veli. Ei äidillisempää hoitoa näet kuin minä pruustinnalta sain, eikä sisarellisempaa lempeä kuin hänen tyttäriltänsä nautin, voi mikään oikea sukulainen, äiti tai sisar, antaa. Älköön tämä kuitenkaan millään muotoa oman äitini kirkasta kuvaa himmentäkö, sillä vaikka heitä parhaimpina ihmisinä mailmassa rakastin, niin ei se laisinkaan vähentänyt rakkauttani oikeita vanhempiani kohtaan.
Kun isäntäväkeni teki minulle sellaisia, joita minä en heiltä vaatinut, niin tein minä myöskin sellaisia, joita he eivät minulta vaatineet. Minä hakkasin heille puita, ha'in vettä ja juoksin puodissa ryökkinäin asioilla, sillä heillä ei ollut varsinaista piikaa, kun heitä oli neljä naisihmistä ja he olivat jääneet rovastin kuoltua melkein tyhjälle pussille, ainoastaan pienellä eläkkeellä. Tosin heillä oli eräs elähtänyt vaimo, joka kotonansa asuen kävi heitä aina auttamassa, niinkuin pyykillä, juoman-panolla, laattioita pesemässä j.n.e.; mutta luulenpa vaan, että avuliaisuuteni oli heille mieliksi ja eduksi.
Jopa jouduimme joululuvan saaneeksi, noin viikkoa ennen joulua. Samalla sain minä myöskin eron ensimmäiseltä luokalta ja niin oivallisen todistuksen, että sitä kelpasi näyttää vaikka kenelle. Melkein olin hypähdellä tuon lapun saatuani, siihen määrään olin vielä lapsellinen, vaikka olinkin monta myrskyä maailmalla nähnyt, monta kovaa soutanut. Mutta lapsella on kuitenkin lapsen mieli, ja se sallittakoon, sillä liian aikaisena ollen voi pian tulla ylpeyden sarvesta kiinni tarttuneeksi ja ehkä sitten korkealta pudoten taittaisi niskansa.
Isäni saapui kaupunkiin samana päivänä kuin koulut suljettiin. Minä pyysin ruustinnan tulemaan kanssani maalle, isäni tahtoi häntä myöskin. Ryökkinät olivat päättäneet mennä jouluksi Haukiputaalle sukulaisten ja tuttavien luokse, jonka vuoksi heitä emme pyytäneetkään. Minä laitin itseni valmiiksi lähtöön ja aukasin vaate-arkkuni. Isäni kurkisti siihen ja näki siellä sellaisia, joita hän ei odottanut minulla löytyvän. Hän luuli minun liinavaatteeni olevan kaikki likaisina, mutta kaukana siitä. Ne olivat ruustinnan toimesta puhdistetut ja ryökkinät olivat neuloneet minulle lisää paitoja omasta kankaastansa ja vielä panneet niiden päälle kiiltosilityksen. Vieläpä olin saanut sukkiakin, jommoisia ei meillä kotona ollutkaan, ne niin sieviä. Nämät olivat annettu minulle joululahjaksi.
Nyt emme joutaneet paljon siekailemaan, sillä minun oli joutuminen isän mukana pois kaupungista. Isäni aikoi tulla takaisin kaupunkiin vielä ennen joulua Tuomaan markkinoille. Paras oli kaikkien oikein ajattelevain mielestä, että koulunuoriso mahdollisuuden mukaan toimitettiin pois markkinain jaloista, näkemästä sitä pahaa esimerkkiä, jota markkinat tavallisesti synnyttävät. Syksymarkkinat olinkin nähnyt ja joukon toisensa perästä humalaisia ja tappelukiihkoisia, siis en lukua pitänytkään markkinoiden näkemisestä. Olinpa senkin nähnyt, kuinka markkinoille kerääntyvät mustalaisjoukot pitävät hevossotaansa. Aivan tyynellä mielellä ja suloisilla koti-unelmilla varustettuna istuin sen tähden isäni rekeen, joka taaskin liinaharja-ruunan vetämänä kiidätti meitä edelleen.
Ruustinnan oli muutamain väliin tulleiden asioiden tähden mahdoton lähteä Liminkaan. Juuri meidän lähtöä tehdessä, sai hän kirjeen velipuoleltansa Simosta, jossa tämä ilmoitti tulevansa markkinoille ja sisarpuolensa luoksi majaa pitämään. Siinä este, muutoin en epäile, että hän olisi mukanamme lähtenyt. Niin saavuin sievästi kotipihallemme ainoastaan isäni kanssa.
Kaikkien silmät olivat minuun päin käännettynä ja enin osa kotini väestä haeskeli sieviä lauseita suuhunsa minua puhutellessansa. Minä huomasin selvästi, että he luulivat minun persoonani jo omivan kokonaisen kasan herraa.
Ensimmäinen toimeni oli tarinoida äitini kanssa. Minä juttelin hänelle kaikenlaisia tapahtuneita viimeisen syksyn yksityis-seikkoja ja sain hänen välisti oikein hyvästi nauramaan.
Mutta hänpä vuorostansa sai minun ihmettelemään, kun hän syksyn havainnoitansa minulle kertoi. Muun muassa hän sanoi saavansa uuden äidin tahi oikeammin äitipuolen. Kuka oli tuo vaarini morsian? Ei kukaan muu se ollut kuin erään lammen rannalla, joka oli minulle sieniä syöttänyt, Tellin Amalia.
Ensiksi tuo outo uutinen minua vähän hämmästytti, mutta kun asiaa paremmin tutkin, niin huomasin, että se ei lainkaan ollut ajattelematta syntynyt. Äitini näet kertoi, että vaari saapi pihan sivulla olevan pienen kamarin asunnoksensa ja ruo'an isäni pöydästä. Amalia sai samaten ruo'an talosta, vaan oli hän aikonut tehdä sen edestä taloon työtä, niin paljo kuin ehtisi. Siis oli koko naimisen perustus siinä, että Amalia pääsisi pois tuosta yksinäisestä, kolkosta korvesta ihmisten ilmoihin vanhoiksi päiviksensä — eipä hän muutenkaan koskaan ollut aikonut eräkäs-elämällänsä taivasta tavottaa. Vaarini taasen toivoi naimisen kautta saavansa itselleen vanhoiksi päiviksensä omatakeisen hoitajan. Hän olikin kappaleen vanhempi morsiantansa ja siis ikänsä vuoksi pikemmin hoitajan tarpeessa, kuin valittunsa. Vihdoin oli Amalia Jumalaa pelkääväinen ihminen ja vaarinikin oli alkanut sielunsa autuudesta huolta pitään. Niin ollen vanhojen avioliitolle kaikki toivottivat onnea.