Toinen äitini kertoma asia minua suretti. Se nimittäin, että hieroja ja unen-näkijä Saara Sulkava oli kuollut. Hän oli löydetty kuolleena omalla vuoteellansa meidän entisessä turvetöllissämme. Kuoleman tapauksesta oli lääkärin tutkinto pidetty ja huomattu hänen kuolleen sydämen-halvaukseen. Se minusta ikävä asia, että mummo raukka sai noin yksinänsä olla ja kuolla, vaan mitäpä siihen enään voitiin. Mitä Saaraan ja hänen elämäänsä tulee, niin oli hän tehtävänsä tehnyt, sen kun hän voinut oli. Häntä oli pidetty melkein elinkautensa typeränä ja taisi hän ollakin vähän vajavainen, mutta vaikka hän oli mikä oli, enempää hän ei tarvinnutkaan, hän täytti kylläkin kutsumuksensa ja oli hieromisella monta kertaa päästänyt ihmisiä lapa- ja käsisäryistä. Monta kertaa oli hän uniansa kertomalla huvittanut, jopa toisinaan itkettänytkin kuulijoitansa, ja toisinaan oli hänen uniensa kautta isojakin asioita päivän valoon saatettu. Siis, vaikka hänen elämänsä oli alhainen ja himmeä maallisessa merkityksessä eikä onnetar elinpäivinänsä ollut hänelle suosiollinen, niin se oli hänen osansa ja ehkäpä olikin taivaallisella tuomarilla toinen silmämäärä. Hänen osansa voi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona.
Vaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä tervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä vanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä.
Ei siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä tomusta ja homeesta. Niin oli kaikki siistiä, vaikka Pirjon Katri emäntänä askaroitsi. Mutta niinhän Aspela jo aikoja ennen kehui, että oiva vaimo minulle hänen tyttärensä, vaikka olisi itse ollut akka mustalainen. Kyllä se siltä näkyikin.
Aspela oli itse hiljakkoin päässyt seurakunnan vanhimmaksi ja oli ihmeissänsä siitä, että juuri hän siksi valittiin, vaikka hän omia puheitansa myöden ei ensinkään ollut siihen virkaan sovelias. Vaan minä luulen hänen seurakunnan vanhimman arvon kunnialla ansainneen.
Hänen kaksoispoikansa olivat terveet ja olipa heissä vähän ensimmäisten kaksoispoikain kuvaa. He erisivät entisistä muun muassa siinä, että olivat aivan yhden-näköiset. Katrin täytyi pitää toisen kaulassa nauha, voidaksensa tuntea heitä, ja kun pojat olivat tuollaisella merkillä merkityt, niin voi hän huoleti pitää heillä aivan yhtäläiset vaatteet.
Katri emäntä laittoi minulle ruokaa. Aspela otti esille kasan sanomalehtiä ja antoi minulle yhden käteeni, osottaen sormellansa erästä paikkaa, jossa seisoi päällekirjoitus: Limingasta. Muutoin kuului kirjoitus seuraavasti:
Tämä suuri pitäjäs Pohjanlahden rannalla, johon kuuluu viisi kirkkokuntaa, nimittäin Liminka, Lumijoki, Kempele, Tyrnävä ja Temmes, on seudun rikkaimpia pitäjiä. Peltoja ja niittyjä löytyy runsaasti, mutta metsät niin onnettoman huonot, että puu siellä, toinen täällä, ja nekin enimmäkseen pajuja ja pieniä koivuja: rakennuspuuksi kelpaavia täytyy etenkin emäkirkon seurakuntalaisten venyttää Temmeksen ylipäästä asti. Köyhää kansaa on äärettömän paljo ja niiden seassa lukuisa joukko työhön kykeneviä ihmisiä, joita täytyy elättää köyhäin kassasta. Onnetonta on nähdä, että työhön pystyväin ihmisten täytyy syödä armoleipää, mutta valitettavasti niin on, ja vaikea on käsittää, mistä ensinkin se hirmuinen köyhäin paljous on tullut ja toiseksi, mikä olisi tehtävä, että he voisivat saada työn ansiota. Sillä enin osa köyhistä ei itsekään tahtoisi maata köyhäin kassan rasituksena, vaan kun täytyy.
Kurjuutta säälivä.
Minä olin ääneen lukenut tuon kaikki ja laskenut sanomalehden pöydälle.
— Mitäs siitä arvelet? kysyi Aspela.