Äitini asui mökissänsä ja eleli, niinkuin ennen, mutta oli melkein entistä köyhempi. Kuitenkin hän rakasti tölliänsä — se oli hänelle omatakeista, omaa tekemää, ja oma käsi-ala on ihmiselle rakkainta.
Vaarini kuoli lyhyen taudin jälkeen ja pian seurasi hänen vaimonsa, Amalia eräkäs, perässä. Niin oli hän saanut melkein unhotettuna asua perintötalossansa viimeiset aikansa ja nähdä tyttärensä miehinensä lapsinensa perikatoon korkeilta portailta joutuvan. Kaksi suurta kumousta oli hän eläissänsä nähnyt: omansa ja vävynsä. Viime aikansa oli hän elänyt uskossa Herraan. Äitini ja minä olimme melkein ainoat, jotka heitä muistivat. Äitini oli tosin saanut paljon surua maistaa, mutta kun oli kaikista päässyt, oli hänen taakkansa kevennyt.
Äidillänikin oli jotakin kielen takana, niinkuin Aspelalla, nim. minulle sanottavaa, mutta molemmat odottivat, että minä itsekin jotakin sanoisin. Minä kuitenkin ajattelin, ja tein, niinkuin ajattelin — lakkasin pois rengin virasta ja muutin äitini luokse ja aloin innolla tehdä työtä torpan hyväksi.
Eräänä päivänä sanoi äitini minulle, kun olimme niityllä: Poika minulla on ja työhön pystyvä, mutta ei ymmärrä mitään muuta. Sinä näet, että minä alan tulla vanhaksi, ja kuitenkin kulutat sinä aikaa hukkaan ja vanhennutat itsesi myös — etkö jo huomaa — — —
Minä huomasin kyllä, mitä äitini tarkoitti, mutta en ollut noillanikaan. Ja mitäpä siihen voinkaan, kun en ollut vielä mitään harkkinut.
Kuluipa tuota kuitenkin aikaa kotvasen ja minä tein tavallisuuden mukaan kirkkoreisun. Minä satuin tulemaan kirkon rappusilla Loviisaa vastaan, ja hän silmäsi niin terävästi minuun, että oikein hätkähdin. Se oli ennen Jumalan-palvelusta ja minä kysyin häneltä: Oletko käynyt hautuumaalla?
Hän oli juuri sieltä tulossa.
Minä olin juuri aikeissa sinne mennä ja pyysin häntä uudelleen tulemaan ja hän läksi seuraani.
Me kuljimme kaikkien kuolleitten tuttavaimme ja sukulaistemme haudoilla. Minä luin isäni hautataulussa kirjoituksen, jonka olin jo ennenkin lukenut ja se kuului: "Vähä ja paha on ollut minun elämäni aika, eikä ulotu minun isäini kulkemisen aikaan."
Minä ajattelin kauan noita patriarkan sanoja ja ihmettelin, että isäni oli kuollessansa määrännyt ne sanat ristillensä maalattavaksi.