Loviisa luki ne myös ja sanoi siihen: Se on oikein.
Kun olimme kulkeneet kaikki ympäri, erkanimme ja menimme kirkkoon. Loviisa meni toisesta ovesta ja minä toisesta enkä minä nähnyt häntä koko Jumalan-palveluksen aikana. Mutta kun olin kirkosta pois lähtenyt ja maantiellä kotiin menossa, saavutti minut Loviisa, ja me teimme yhdessä matkaa. Kun siinä kaikenlaisia keskustelimme, tulin minä ajatelleeksi, että Loviisa oli jakanut lähes puolen tusinaa vasikannahkoja ja oli vielä vapaa. Silloin kuin taikavoimalla heräsi minussa lapsuuden muistot uuteen eloon ja minä pyysin häntä tulemaan meillä käymään, äitini luona. Hän tuli.
Äitini säikähtyi, kun minä tulin Loviisan kanssa sisään, sillä se oli hänestä jotakin outoa. Kuitenkaan ei hän puhunut mitään, vaan käski Loviisan istumaan ja laittoi meille ruokaa ja keitti kahvia.
Minun mielestäni oli juuri kuin olisin ollut vielä lapsena ja tarinoinut Loviisan kanssa niinkuin ennen.
Enpä ollutkaan päässyt sinä päivänä näkemättä kulkemaan. Joku vanha, tarkka silmä oli vehkeeni huomannut ja se oli tuo kunnian-arvoinen ukko Aspela.
Juuri kuin olimme päivällispöydässä turvetöllissämme, astui Aspela ovesta sisään. Hän naurahti meidät nähdessään, astui suoraa pöydän luo ja antoi ensin minulle kättä, sitten Loviisalle.
— Terve teille, nuori pari! sanoi hän.
Minä en osannut virkkaa siihen paljon mitään, vastasin vaan:
— Kiitoksia paljon!
Syöntimme keskeytyi kuin keskeytyikin, sillä siinä ei ollut mitään syönnin rauhaa, kun tuo seurakunnan vanhin rupesi oikein sanoja suustansa syytämään. Loviisa väliin naurahteli ja oli suuttuvinansa Aspelalle, mutta sitäkös Aspela jouti kuuntelemaan! Hän puhui vaan ja yllytti minua ostamaan kihlasormusta.