Talon kaupat tehtiin. Ja minä sain vielä Aspelalta rahaakin ostaakseni elukoita ja hankkiakseni työkaluja. Se vähäinen perintö, joka Loviisalla oli, tuli myöskin samassa minun käsiini ja häiden loputtua muutin minä vaimoni ja äitini kanssa Helmikankaalle.
Olin tehnyt Loviisan kanssa ikuisen kaupan ja olin myöskin Helmikankaan isäntä; mutta iso velka niskassa ja huolta säkillinen.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Velan-alaisen huolet.
Nyt olin siis totisesti Helmikangas, enkä paljon muutosta huomannut talossa. Ainoastansa oli talo vähän vanhennut ja navetan uusi jatkos aidastunut, harmaantunut. Mutta kun satuin köyhyyttäni joskus muistamaan, huomasin, että navetta oli liiankin pitkä meidän kymmenelle lehmälle, sillä enempää en voinut saada. Kaksi hevosta ostin uutta. Vierimän hevonen ja kolme lehmää tekivät sen, että tallissani oli kolme hevosta ja navetassa kymmenen lehmää, siis seitsemän lehmää olin ostanut.
Kummallisia palkollisia olivat nuot Helmikankaan talon palkolliset, kun olivat vaan talossa, tulipa isännäksi kuka hyvänsä. Nyt tuli kuitenkin muutosta vähän. Antti Lehtimäki ja Tilta Kurkisuo menivät naimisiin ja muuttivat asumaan entiseen Vierimän torppaan ja Antti teki torpan kirjat minun kanssani. Minä olinkin iloinen siitä, että Vierimän torppa sai niin oivalliset asukkaat.
Matti Alalampela oli mennyt takaisin Puolangalle, mutta Lauri Mikkonen jäi vielä meille, niinkuin myös Priita Kirppanen. Aapeli Könkölä oli sotamiehenämme ja asui meillä ja sai entisen vaarin kamarin asunnoksensa. Kreeta Luhankoinen oli jo tällä aikaa kasvanut naima-ikään ja meni Aapeli Könkölän kanssa naimisiin. Vähän äkäpussi hän oli, vaan siinäpähän äkäinenkin meni, sillä hän oli muutoin jotenkin kätevä ja taitava vaimo.
Äitini puhui yhtenään turvetöllistänsä, jonka sanoi täytyvän olla kunnossa minun varaltani, jos koska rojahtaisin alas. Eikä siinä mitään kummaa ollutkaan, kun olin melkein yksinomaisesti toisen tavaran haltiana. Viisaana entisten asukasten vahingoista, päätin kuitenkin koettaa, eikö voisi mies elää ihmisiksi, antamatta toisten pettää itsensä. Siis en ensialussa ollutkaan Hooperikin äijä — oli ensin koetettava päästä vapaaksi velasta.
Kaikki teimme työtä, niin että rutisi — usein tuli sitä liiaksikin tehdyksi. Niin esimerkiksi niittäessä, sillä monta kertaa tapahtui, että niitin veren sylkemiseen asti. En olisi tahtonut olla itseni murhaaja yhtä vähän kuin toistenkaan, enkä pakoittanut ketään tekemään työtä yli voimansa. Naisia armahdin minä enemmänkin kuin miehiä ja käskin heidän usein levähtämään. Mutta he — lepäsivätkö? eikö mitä! — minua vähän suututti, he tahtoivat riehua, niinkuin minäkin, niin että minun täyttyi jäädä monta kertaa itse seisomaan, että hekin seisoisivat, sillä pelkäsin heidän liiallisesta ponnistuksesta vahingoittuvan.
Viisi vuotta kesti, ennenkuin sain vakuutuksen, että jotakin tulee minun talonpidostani. Tosin ei velka vielä ollut suoritettu, mutta olin sitäkin kuitenkin jo osan maksanut. Talo oli muutoin jo tyhjää etevämpi. Lehmien luku oli noussut viiteenkymmeneen niinkuin isäni aikana ja huoneitakin olin lisännyt, rakentamalla tuulimyllyn, joka oli erittäin tarpeellinen talossa.