Siihen voin vastata, että tekijä ei ole suuresti luullutkaan itsellään olevan semmoista oikeutta. Hän on kirjoittanut kertomuksensa sydämensä kyllyydestä ja sitten sen moneksi vuodeksi unohtanut ja vasta muutamien ystävien toimesta on se tullut kustantajalle tarjotuksi. — Mutta tällä olen vaan vapauttanut tekijän edesvastauksesta ja arvostelija kääntynee nyt vastausta vaatimaan noilta ystäviltä, arvellen, että he ovat tällä toimellansa huonosti valvoneet kirjallisen taiteemme etuja. Koska minä itse olen yksi näitä ystäviä, niin pyydän saada vastata muittenkin puolesta.
Suomalainen yleisö on jo suosioonsa ottanut kaksi kansan syvästä rivistä lähtenyttä kirjailijaa: Pietari Päivärinnan ja Kauppis-Heikin. Meidän mielestämme kelpaa Eero Sissala kolmanneksi heidän seuraansa. Arvostelija määrätköön heidän keskinäiset suhteensa; tässä viittaan vaan siihen, mikä oikeuttaa Sissalan esiintymään. Kertomuksen perustusten kannalta se, ettei hän koskaan yritä lentämään korkeammalle kuin siivet kannattavat. Hänen kertomuksensa esittää ainoastaan semmoisia henkilöitä ja oloja, jotka hän oman elämänsä kokemuksen kautta täysin tuntee, hän arvostelee kaikki niinkuin valistunut kansan mies tekee, hän harrastaa uutta ja maan parasta, mutta ainoastaan semmoista, jota hän täysin ymmärtää hyväksi. Muodon kannalta taasen voipi hänen eduksensa lukea teeskentelemättömän, luontevan kertomustavan, jota ei oppi anna, vaan jonka Luoja lahjoittaa. — Niin, siinä ovat ne ansiot, jotka olemme tässä kertomuksessa nähneet. Niiden tähden, luullaksemme, voipi lukija antaa paljo anteeksi. Hän voi antaa anteeksi, ettei henkilöt ole tavattomampia, ettei tapaukset ole kummempia kuin jokapäiväisessä elämässä nähdään, sekä vihdoin taiteelliset vaillinaisuudetkin, jotka arvostelija kyllä itsestänsäkin tietää luetella.
Eliel Aspelin.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Alku.
Kun lukija luo silmänsä Suomen kartalle ja etelästä alkaen tarkalleen seuraa Pohjanlahden rantaa, tulee hän vihdoin Oulujoen suuhun. Siinä on Oulun kaupunki. Kun sitten taas lähtee Oulusta maata myöten etelään päin, tulee ensimmäiseksi eteen Limingan pitäjä. Mutta ennen kuin tullaan Limingan kirkolle, on edessä mainion suuri niitty. Se on Limingan iso niitty. Varsinaiselta niityltä päästyä tulee useampia pienempiä jokia, Ängeslevän, Tyrnävän ja Temmesjoet sekä vielä pari muutakin. Niiden suut ovat aivan lähellä toisiansa, jonka vuoksi seutua voisi sanoa viiden virran maaksi.
Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas, iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen, yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut, seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut, kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut. Mutta minä, vaikka olisin ollut pienempi kuin olinkaan, olin kumminkin sen töllin isäntä ja haltija — sillä siksi minua aina vieraat sanoivat. Se oli jotakin suurellista pienessä päässäni ajateltavaksi, kun minua isännäksi sanottiin; mutta todella olin minä isäntä eikä se siitä muuttunut. Kaikki sanoivat, että talossa pitää olla isäntä ja emäntä, ja kun ei meitä ollut muuta miespuolta, kun minä, pikku Heikki, niin asia sai olla niinkuin oli.
Meillä oli yksi hyyryläinenkin, eräs vanha vaimo. Hyyryläiseksi äitini häntä minulle nimitti; vaan kun katselin hänen kasvojansa, luulin häntä joksikin äitini sukulaiseksi. Sillä hän oli ihan äitini näköinen, vaikka paljon vanhempi. Totta puhuen minä en tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Sen vaan tiesin ja huomasin, että hänen ja äitini välillä oli joku yhdistysside, ja paljon he keskenänsä puhelivat asioita, joita eivät minulle tahtoneet ilmoittaa.
Minulla oli kummallisia ajatuksia kaikesta, mitä minä näin ja mitä en nähnyt. Minä katselin Temmesjoen juoksua, ajattelin sen tulevan erittäin kaukaisilta mailta, tuolta maailman ääriltä, ja mielessäni sinne tänne sommittelin sitä, miksi jokea sanottiin Temmekseksi. Minä katselin niityn pajupensaita joen rannalla, ihmettelin niiden kauneutta ja ajattelin niiden tekijän taitavuutta ja hyvyyttä, kun oli ne siihen äitini mökin viereen asettanut minun ihailtavakseni. Minä ajattelin kovasydämistä isäntää, jonka talossa äitini kävi työtä tekemässä, ja nurisin sitä, että hän antoi äitini niin kovin tehdä työtä. Kun äiti illalla tuli kotiin, hän oikein huohotti ja sanoi olevansa niin väsynyt. Minä ajattelin, kyllä se isäntä tekee väärin äiti raukkaani kohtaan. Niin viikon päivinä, mutta erinomaisen paljo minä ajattelin sunnuntaisin. Silloin nimittäin oli minulla erityistä ajattelemisen aihetta. Äitini sai aina lauantaina rahaa työstänsä ja usein hän sanoi meidän sillä elävän eteenpäin. Hän sanoi täytyvänsä tehdä paljon enemmän työtä siitä syystä, että minä olin elätettävänä; mutta ei sanonut surevansa sitä, että hän minun tähteni vaivaa näki. Sitä hän sureskeli, että maailmassa oli pahoja ihmisiä, eikä ainoastaan hyviä. Tämän johdosta ajattelin sunnuntaisin enemmän ja minä huomasin vähitellen, että oli niitä sekä hyviä että pahoja ihmisiä; vaan sitä en saanut päähäni, mitä eteenpäin eläminen oli eli mitä varten tahdottiin elämistä jatkaa. Ihmisistä kun puhuttiin, olin vakuutettu siitä, että äitini oli hyvä, ja isäntä, jolle äitini työtä teki, paha.
Mutta kerran tapahtui oikein ihmeen kummaa. Eräänä päivänä toi äitini kotiin tullessansa jostakin, en tiedä mistä, vanhat, harmaat sarkahousut ja ne hän leikkasi ja sievästi neuloa rypisteli aivan pieniksi housuiksi. Se jo herätti minussa jotakin huomiota, kun minusta silloin otettiin ensikerran housunmitta. Kun sitten housut tulivat valmiiksi, sain minä luvan panna ne jalkaani ja nytkö olin oikein hyvilläni. Olin ensikertaa housujalka-mies ja miesten vertainen. Kun vähän aikaa olin niillä astellut oikein pitkiä askeleita, niin tunsin housuni erinomaisen sopiviksi ja ilossani lausuin: Kas, kun tuli tämmöset housut, vaikka vanhoista pienennettiin! — Tuskin sain sen sanoneeksi, kun kuulin äänen korvissani: Sinä olet itsekin vanhasta ukosta pienennetty, tottapa sinulle sopii vanhoista pienennetyt housutkin. Vaikka minä tästä äkkiarvaamattomasta uutisesta hyvänpäiväisesti hämmästyin, huomasin kuitenkin, etteivät sanat pilvistä tulleet, vaan olivat ne lähteneet äitini suusta. Hyyyryläisemme näet ei ollut sillä kertaa kotona, vaan olimme me, äiti ja minä, kahden kesken. — Lause, että olin vanhasta pienennetty, soi kauan kummallisesti korvissani. Minä rupesin oikein toden tekoa ajattelemaan pienennystäni ja vähän ajan takaa uskoin itsekin, että olin pienennetty. Minä ajattelin niin paljon, kuin ymmärrykseni myöden antoi, kauas vanhaan entisyyteeni, jonka uskoin joskus maailmassa olleen olemassa; vaan en saanut, vaikka olisin kuinka ajatellut, muistooni mitään niistä seikoista, jotka minulle niissä entisissä elämäni ja vanhuuteni ajoissa ennen pienennystäni oli tapahtunut.