Meidän muori, nimittäin hyyryläisemme, tuli kotiin, juuri kun olin kiihkeimmilläni mietteissäni. Hänelle juoksin kohta vastaan ilmoittamaan tärkeätä uutistani ja huomasin hänen olevan erittäin kauniin sinä päivänä. Katsellen hehkuvaa punaa hänen vanhoissa kasvoissansa ja lukien hänen kirkkaissa silmissänsä jotakin, jota en vanhasta pienennettynäkään voinut käsittää, pysähdyin hetkeksi. Toinnuttuani jälleen ja hiukan rohkaistuani luontoani, sanoin muorille vapisevalla äänellä: Tiedättekö muori, mikä onnettomuus minulle on tapahtunut?
Muori katseli minua silmiin, pieni hymy huulilla. Hän katseli mielestäni vähän liiaksikin kauan ja minä olin jo kääntyä pois akkunaan päin, josta, kun keskellä laattiaakin seisoi, näki Temmesjoen kimaltelevan auringon paisteessa. Silloin hän viimein sanoi: Mikä onnettomuus sinulle, lapsi, nyt on tapahtunut? Sekö, kun olet saanut uudet housut?
Tämän sanoessaan otti hän minun syliinsä ja nosti niin tavattoman korkealle, että vanhasta pienennetty pääni otti kattoon. Tämä minun muistaakseni oli ensi kerta, kuin olin niin korkealla, ja vielä ollessani tässä tavattomassa korkeudessa lausui muori: Noin pitkäksi pojaksi kasva! — Tämä oli minulle erittäin ihmeteltävä sana. Pitikö minun vanhoista pienennettyjen housujeni nojalla kasvaa turvemökin korkuiseksi? Ja sitten kai he taas, en tietänyt kutka, hyväksi näkisivät ruveta minua pienentelemään pikku Heikiksi. Mielestäni olisi ollut sopivampi, että olisin käynyt ilman housuja niin kauan, että olisin voinut niitä kantaa kokonaisuudessaan, ilman pienentämättä. Ja kun ajattelin vähän enemmän asiaa, tulin huomaamaan, että minulle olisi ollut tarpeen olemassa hyvin iso joukko housuja, että olisi ollut aina muuttaa, sen mukaan kun kasvoin tai vähenin. Kuitenkaan en puhunut siitä mitään, vaan pidin tietoni itse.
Tehtyäni pienen pyörähdyksen laattialla, sanoin muorille: Muistatteko muori sitä aikaa, jolloin minä vanhasta pienennettiin?
Muori, joka jo oli istunut rahille sukkaa kutomaan, nosti molemmat silmäparinsa niin ylös kun suinkin taisi. Mutta sepä hauskalta näytti, kun muori siinä katseli oikeilla silmillänsä varasilmäinsä ylitse ja alitse ja katsoi vuoroon minuun, vuoroon äitiin. Arvaanpa, että hän luuli minua jonkunlaiseksi mielipuoleksi, taikka pitikö hän minua vaan lapsellisena pikku Heikkinä.
Minun mielestäni oli muorin ja äitini silmänheittojen vaihtamisessa jotakin huomioon otettavaa ja katsoin siis tarkasti heitä molempia silmiin vuorotellen. Vihdoin lausui muori, tasotellen lasisilmiänsä suoraan asemaan ja nypäisten nenäänsä:
— Kuka tuon pojan on pyöräpääksi saattanut?
— Minä, sanoi äitini, vetäen suutansa nauruntapaiseen mutistukseen.
— Ei se ole vaarallista, vaan ei hyödyllistäkään, sanoi muori, ottaen nuuskarasiansa ja vetäen pari kolme hyppysellistä sen hienoa sisällystä nenäänsä.
Minä menin pois muorin luota ja istahdin nurkkaan uunin viereen. Muistaakseni istuin omalle pikku tuolilleni, joka oli veistetty jostakin koivupuun kannosta. Tässä vähän aikaa mietiskelin jotakin, jota en itsekään tarkkaan muista. Sen kuitenkin muistan, että sitten otin uunin edestä laattialta isonlaisen hiilen ja rupesin sillä piirtelemään jonkunlaisia puoliympyrän muotoisia piiruja laattiaan. Sitä tehdessä jupisin itsekseni: pyöräpää, puolipyörö. Minä olin niin kovasti kiintynyt ajatuksiini ja työhöni, etten kuullut mitään, enkä nähnyt mitään, enkä siis huomannut mitään, ennenkuin löysin itseni selälläni uunin vieressä itkemässä ja tunsin jotakin kuumeen tapaista kipua poskessani. Kyyneleitä tippui silmistäni, mutta kun niiden takaa katsoin aljettua työtäni laattialla, niin huomasin siinä nokipiirujeni sijassa märjän, vasta pyyhityn puhtaan alan. Työni oli niin muodoin rauennut turhaan. Äitini käytöksestä ja katseista, jotka hän minuun loi, huomasin pian, että se oli hän, joka oli minulle tämän pienen keikauksen tehnyt. Minä istuin jälleen tuolilleni, vaan en enää itkenyt, ja äitini kysyi: