Vaaria en ollut nähnyt hautajaisten jälkeen. Nyt hän mielestäni tuli parhaaseen aikaan, kun meille juuri alkoi juhannusyön valvominen. Äitini oli näet vähä ennen vaarin tuloa sanonut, että tänä yönä valvottaisiin entistenkin juhannusöiden edestä, sillä muori vainaja ei ollut suvainnut valvontaa. Sitä vastoin oli vaari hyvin taipuva siihen, ja kun äitini kysyi, valvotaanko, isä, tänä yönä? niin vastasi hän iloisesti:
— Valvotaanpa vaan, hei, valvotaan!
Sitten sytytti vaarini piippunsa ja sanoi: jos valvoa aiotaan, niin mennään joen rantaan istumaan, sillä ei mikään ole suloisempaa eikä terveellisempää, kuin istua lähellä juoksevaa vettä tähän vuoden aikaan. Me menimme kaikki joen rantaan, ja todella oli siellä erittäin viehättävää niin kuin vaari oli sanonutkin. Minä juoksentelin sinne tänne, milloin tuodakseni äidilleni jonkun keltakukan, milloin ottaakseni kiinni jonkun yöpuulleen, kukan päälle, heittäyneen perhosen, jonka sitten annoin vaarilleni. Mutta kauan en saanut tätä leikkiä pitää, sillä vaarini sanoi: anna perhosten nukkua rauhassa, ja hän päästi pois käsistänsä nekin perhoset, jotka olin tuonut. Sen sijaan käski hän minun istumaan viereensä, että hän saisi tarinoida minun kanssani.
Kaunis oli ilta, erittäin kaunis ja koko yö oli vaan paljasta iltaa ja aamua, sillä pimeä ei tullut ensinkään. Minä istuin vaarini ja äitini väliin ja kaikki oli niin hiljaa, ainoastaan joku kalalokki silloin tällöin pyrähteli veden pinnassa ja kiiti saaliinensa ylös, ja hieno etelätuuli suhahteli rannan raidoissa. Vähän aikaa aivan hiljaa istuttuansa alkoi vaari puhumaan ensin nykyisistä ja sitten menneistä ajoista. Äiti ja minä kuuntelimme, kun vaari kertoi. Vastustamattomasti näkyivät hänen ajatuksensa kääntyvän hänen vaimonsa, muorivainajani kohtaloon, jonka kovuus oli ollut hänen syynsä. Hän kertoeli samoja seikkoja, jotka hän vainajan kuolinhetkellä oli puhunut ja minä sain nyt tietää yhtä ja toista lisää. Vanhempi veli oli kuollessansa jättänyt nuoren morsiamen jälkeensä. Morsian, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli nuoremman veljen — vaarini nimittäin — vaimoksi, oli muorivainajani. Joku aika häitten jälkeen kuolivat vanhemmat toinen toisensa perästä melkein yhteen hautaan ja siten joutui odottamattomien kuolemantapausten kautta sekä morsian että perintö vaarini haltuun. Perinnöstä taasen, vakuutti hän, oli hän todella kuullut puhuttavan, että se oli suurimmaksi osaksi vääryydellä ko'ottu. Kun samaan aikaan omaisten äkillinen kuolema oli herättänyt kuoleman pelkoa ja synninsurua, niin rupesi hän miettimään, miksi juuri hän oli joutunut väärän mammonan omistajaksi. Nuo mietteet saivat hänen erehtymään, hän kun rupesi viinalla viihdyttelemään omaatuntoansa ja siten vähitellen tuli roimajuopoksi. Siitä sitten kodinrauhan ja onnen ja tavaran häviö.
Näitä kertoi vaarini hiljaisella äänellä. Tavasta oli kuin olisi hän itsekseen puhunut, ainoastaan ääneen ajatellut. Eikä se ollut puolustuspuhetta, vaikka hän jälleen näytti esi-isiään syyttävän. Nähtävästi tahtoi hän vaan julki lausua, mitä lukemattomat kerrat oli mietiskellyt. Se kai tuotti lievennystä raskaalle mielelle.
Mutta vielä hän jatkoi kertomustansa, puhuen itsestään kuin vieraasta henkilöstä, ja minun lapsellisessa mielessäni tuntui se joltakin sadulta. Vasta myöhemmin ja vähitellen ovat kaikki eri seikat minulle täysin selvenneet. Kaunis emäntä, siveä Susanna synnytti miehellensä tyttären yhtä kauniin kuin hän itsekin oli. Tytär kasvoi, tuli aikaihmiseksi, vahvaksi ja rotevaksi, ja niin muodoin monen mieliksi. Tulipa yksi häntä kosimaan tunkeutuen toisten kosijain väliin. Hän oli erittäin kaunis mies, mutta vielä kauniimmat olivat hänen puheensa. Hän oli alkuansa talonpoika, mutta silloin viraltansa merimies, ja hän, juuri hän, voitti solakan tyttären rakkauden. Eikä kunnoton mies kuitenkaan rakkautta rakkaudeksi tuntenut, vaan oli niin kauan neitosen suosiossa, kuin sai aikaan, että hän synnytti pojan. Sitten mies lähti merelle ja karkasi kuulumattomiin. Ja miksi hän sen teki? Hän oli tavaran ahne ja kun huomasi, ettei saisikaan tavaraa, naidessaan köyhtyneen talontyttären, niin hän keksi hyvänkin keinon — jäniksen pitkät jäljet, pitkät jäljet jäniksellä — —.
Tätä kuullessaan oli äitini pää vaipunut syvään alas polvea vastaan, jota piti käsillään. Hän näytti semmoiselta kuin joskus ennenkin, jolloin olin huomannut, että hänen sydämessään on raskas suru, josta hän ei tahtonut kenellekään puhua. Ei hän nytkään mitään sanonut, oli vaan vaiti. Vaarikin oli vähän aikaa vaiti; mutta sitten hän taas alkoi puhella, mutta aivan toisella, keveällä äänellä:
— Nyt ovat kumminkin pahimmat ajat ohitse, sanoi hän; tytär, josta kerroin, on kadottanut äitinsä, mutta hänen poikansa elää. Poika on ahkera ja vikkelä miehen alku, joka jo pystyy vaikka pappilan ryytimaata perkaamaan. Jos hän ryhtyisi siihen työhön, niin hän saisi täyden ylläpidon koko kesän ajalta ja palveluksesta erotessaan syksyllä kunnollisen vaatekerran palkaksi. Sanottuansa tämän katsoi vaari hymyillen minuun, ja minä ymmärsin nyt, että kaunis talon tytär oli oma rakas äitini. Se oli ihan selvää, sillä olihan äitini vieläkin kaunis. Oudompi oli minun ajatella tuota merimiestä, tuntematonta isääni. Olin liian lapsi arvostelemaan hänen tekoansa. Vaarille sanoin kumminkin ymmärtäväni koko kertomuksen, jopa senkin, että minä olin poika, joka jo voisin pappilan ryytimaassa rikkaruohoja nykkiä. Eikö niin, vaarini?
— Aivan niin, sanoi vaari, puhaltaen savupilven piipustansa. Kaikki oikein, kaikki oikein!
Samassa kulki maantietä ohitse joukko nuoria miehiä, jotka olivat humalassa, kiljahtelivat, lauloivat ja riitelivät. Eivät he kuitenkaan meitä nähneet, kun istuimme alhaalla törmän alla ja heillä kun oli ohran jyvä silmässä kuin silakka. Niin he menivät ja katosivat; mutta vaari katsoi heidän jälkeensä, huokasi pitkän huokauksen ja sanoi: