Tuonen teitä tutkistellen,
Toivon tähti ilmestyy.

Näin oli nyt muorini hautaan saatettu, ja minä seisoin haudan partaalla äitini vieressä, joka aina oli minua niin hellästi hoitanut ja minun lukemaankin opettanut, hän oli juuri nyt, kun vähän rupesin saamaan silmiäni auki, kadonnut, kolme kyynärää paksu multa oli hänet peittävä ja minut ijäksi hänestä eroittava. Se oli tuonen tie ja, totta puhuen, tuntui minusta juuri kuin puoli maailmaa olisi vajonnut syvyyteen, ja minä äitineni seisonut sen toisella puoliskolla.

SEITSEMÄS LUKU.

Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni.

Kun muori oli haudattu ja minä äitineni jälleen muuttanut mökkiimme, tuntui oloni erittäin ikävältä. Sillä se, joka oli poissa, oli poissa — hyvä mummoni oli poissa ja tyhjä sija oli jäänyt jäljelle. Selvästi huomasi myöskin, että äidilläni oli kova suru, vaikka hän koetti sitä salata niin paljo kuin mahdollista. Minä puolestani ehdottelin äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä, keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä jaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta puolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi minullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista työtä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata työtä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä mökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin äidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä jaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin sitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä olisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on aikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä monet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin hyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun aloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin katkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten jättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin helppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani, joista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä olla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka vaivaakin oli ollut.

Vispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden liian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu koivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli äitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita niittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret pois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen hyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa tavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun kaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi tilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja sitten pajunvuota-kauppiaaksi.

Monenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys edessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat pois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä lainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän nousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta käärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät sitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin, varustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka helteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani kertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin vastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi näet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä vuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna samalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita sanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton hävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen sukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa kasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi. Siis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista lähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti kumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon, jommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin kiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää Helmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty, jota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen edellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin varovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon tulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!

Me kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme, ja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli avara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia kotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta useamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä. Näin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko parkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan neljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei ollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian pitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin lohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä maksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on kauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja äveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut pahaa sanaakaan.

Kohta päivällisen syötyämme Juhannuksen aattona päätimme varsinaisen työnteon, ja olikin lepo tarpeeseen, sillä toista viikkoa olimme ahkerasti työskennelleet parkin kiskonnassa. Ainoa työmme, joka oli toimitettava ennen iltaa, oli huoneen puhdistaminen ja pihan lakaiseminen. Tosin äitini aina halusi erinomaista puhtautta kaikkialla, mutta suuriksi juhliksi oli siinä joltinenkin eroitus, sillä silloin piti joka paikan oikein kiiltämän puhtaudesta. Nytkin oli tämä talon puhdistustoimi tehtävä, mutta kuitenkin tällä kertaa vähemmässä määrässä, kuin edellisinä vuosina. Siihen oli syynä äitini suuri väsymys ja toiseksi se, että vasta hiljakkoin, muorin hautajaisiksi, oli niin piha kuin huonekin siivottu. Sentähden oli jo kello neljän aikana kaikki puhtaana. Mutta vielä puuttui juhannus-koivuja, jommoisia meillä oli edellisinäkin vuosina ollut, suurempia oven edessä pihalla ja pienempiä sisällä huoneessa. Lähdettiin siis läheiseen metsään, jossa oli pieniä koivuja sellaisia, joita äidilläni talvellakin oli lupa ottaa polttopuiksi. Me hakkasimme vaan kolme koivua, yhden isomman ja kaksi vähän pienempää, ja kannoimme ne kotiin. Ne kaksi pienempää koivua veimme sisälle, ja isoimman asetimme seisomaan pihalle, samaan paikkaan, jossa ennenkin oli juhannuskoivu seisonut, ja minäkin olin kuin mies ainakin puuhassa ja työssä koivun tyveä hautaamassa. Kun tämä oli tehty, pani äitini tulelle padan, joka oli täynnä maitoa, keittääksensä n.s. juhannusjuustoa. Minäkin sain luvan hämmentää juustopataa, ja se oli erittäin tarkkaa työtä, joka vaati suurta taitavuutta ja mielen malttia. Ensiksikin täytyi pitää aivan pientä valkeaa, ja hämmennyskin olla vaan näennäinen. Kuta taitavammasti keiton kanssa eli ja liikkui, sen parempaa tuli juusto, sillä suurta valkeaa padan alla pitäessä olisi juusto pian saanut pohjaanpalaneen makua, ja kiivaasti hämmentäessä olisivat taas kokkareet menneet hajalle. Minä tein niinkuin äitini, joka oli mainion hyvä juuston keittäjä, minua neuvoi, pidin pientä valkeaa ja hämmensin hiljaa ja varovasti, mutta keitin muutoin hyvin kauan ja se onkin juhannusjuuston päämahti, että sitä kauan keitetään. Sillä tavoin tulevat näet kokkareet hyvin punertaviksi ja ovat vähän kovia ja sitkeitä, niin kun keitetyt kananmunat, mutta maku niissä niin mainio, ettei maailmassa mitään paremman makuista löydy.

Kun juusto oli keitetty, ja minä olin oppinut sekä sen keittämisen että myös samalla aikaa juuston juoksuttimestakin itselleni tiedot onkinut — mutta joita en tahdo ruveta tähän latelemaan — niin kaadettiin juusto pois padasta puiseen pönttöön, joka oli puhtaaksi pesty ja katajanhavujen kanssa haudottu. Tämän jälkeen, kun kaikki työt oli tehty, aloimme veisaamaan virttä: Jo joutui armas aika ja suvi suloinen — —. Taisi tämän suvivirren viimeiset säveleet kuulua ulos, kun äitini isä eli vaarini astui ovesta sisään ja lausui tervehdyksen: onnellista juhannusta, rakas tyttäreni ja tyttäreni poika!