Jäähyväisiksi puristi rovasti hellästi minun ja kaikkien toistenkin kättä. Sitten hän astui ulos mökistämme ja olikin jo päivä hyvästi kulunut. Häntä seurasi vaarini, jätettyänsä sydämelliset jäähyväisensä muorilleni ja äidilleni. Ja menin minäkin ulos lähtöä katsomaan. Rovasti nousi kääseihin ja vaari ajamaan ja melkein silmänräpäyksessä he ajaen pitkin maantietä katosivat näkymättömiin, mutta minä seurasin heitä ajatusten suoraa mutkatointa tietä, juuri kun olisin heidät nähnytkin, palatessani takaisin rakkaaseen, matalaan oman äitiraukkani turvemajaan.
Tuskin olin astunut yli kynnyksen, kun kuulin äitini sanovan: Voi, nyt se äiti jo menee. Minä juoksin sängyn viereen ja juuri kun olin siihen pysähtynyt, kädet ristissä, aukasi muori silmänsä, katsahti kiivaasti ympäri huonetta ja lausui nämät sanat: Vuodata, herra, siunauksesi lasteni ja mieheni ylitse, niinkun minunkin otit helmoihisi — sitten vielä — vaan yksi huokaus ja yksi pieni henkäys, ja maja oli muutettu, tuonen tiet astuttu. Äitini kädestä kiinni pitäen seisoin minä siinä ja ajatukseni lensivät kuin tuulen siivillä äitini sanoessa itku suin: hän on jo kylmä. Minä muutin muorin hellää rakkautta minua kohtaan ja itkin niin katkerasti, että en milloinkaan ennen ollut niin haikiasti itkenyt.
Kun olimme jonkun aikaa seisoneet surussamme muorin ruumiin vieressä ja saimme vähän itkulta lomaa, virkkoi äitini: kunpa nyt isä pian tulisi. Mutta hän ei kukatiesi tulekaan ennenkuin yöksi, meidän täytyy jättää ruumis tähän, panna ovi lukkoon ja mennä hakemaan Tolpan Pirjoa ruumista pesemään. Samalla kun äitini näin puhui, kuului kavioiden kopina pihalta, ja hetken päästä astui vaari sisälle. Hän säikähtyi ja tuli ensin juuri kuin kivettyneeksi, kun näki vaimonsa kuolleena. Hän ei tahtonut osata puhua mitään, vihdoin hän kuitenkin sanoi, että pitäisi olla riihi, johon ruumis pantaisiin, mutta kun ei ole, niin täytyy meidän, nimittäin äitini ja minun, muuttaa joko Vierimälle tahi johonkin toiseen mökkiin niin kauaksi kuin ruumis on maan päällä. Sitten hän tarjoutui lähtemään Tolpan Pirjomummoa hakemaan, joka piti tavallisesti ruumiin pesemisen virkanansa. Sitten hän läksi raskain askelin ulos huoneesta, nousi hevosensa selkään ja katosi.
Me menimme ulos äidin kanssa ja kävelimme ympäri pihaa eli aitausta, paremmin sanoakseni, sillä meillä ei ollut mitään muita huoneita kuin se turvetupa, jossa asuimme, sekä hyvin pieni turpeista tehty sauna — sekin äitini tekemä. Kuljeskellessamme johtui mieleeni vaarini puhe riihen puutteesta ja kysäsin, eikö riihen puutteessa voitaisi panna muorin ruumista saunaan; mutta äitini kohta epäsi sen yllytyksen. Hän oli muka ahkera kylpijä, eikä voisi olla kylpemättä sillä aikaa, kun muorin ruumis oli maan päällä. Niin hän minulle puheli, mutta sittemmin olen kuullut, ettei ruumista koskaan pidä panna saunaan. Syynä lienee joku taikausko, sillä itse muori vainajakin oli usein sanonut, että sauna on erittäin pyhä huone, ja koska sen ajan ihmiset olivat hyvin kalman arkoja eli oikeammin pelkäsivät kalman tarttumista, ei siinä huoneessa, jossa alasti oltiin ja itseänsä pestiin, saanut olla mitään kalmaa eli saastaista. Odotellessamme vaarin ja Tolpan Pirjon tuloa, katselimme muun muassa erästä pientä pihlajaa, jonka muorivainaja oli istuttanut perunamaan laitaan samana syksynä, kun äitini mökki oli valmistunut. Eräs poika hirviö oli siinä viime talvena ajanut nurin hevoisella ja reellä ja loukannut puuta, niin että sievä pihlaja sairasti juuri kuin kuolintautiansa. Minä kysyin sen pojan nimeä, joka oli sen pahan työn tehnyt, ja äitini sanoi hänen olevan Helmikankaan nykyisen isännän pojan, Jaakon. Hän oli muutoinkin hyvin pahankurinen poika, vaikka vasta kolmannellatoista vuodella. Niin äitini minulle kaikki kertoi ja selitti, kuinka hän oli turmellut pihlajan eräänä talviaamuna, uhalla ajaen suorinta tietä niitylle. Kun minä kuulin Jaakko-nimen mainittavan, niin ajattelin kohta, että se mahtoi olla sama Jaakko, joka minua oli pienennykselläni pilkannut. Vielä vähän kyseltyäni pojan ulkomuotoa huomasinkin pian, että hän todella oli se sama, jolle jo kirkossa kerran olin aikonut leppyä, vaan jota kohtaan nyt sain uutta vihan syytä. Eikä siinäkään kylliksi. Sainpa lisäksi tietää, että Jaakon isä oli paljon viekkautta käyttänyt äitini isää kohtaan, saadaksensa Helmikankaan talon haltuunsa, ja myöskin jutteli äiti, että pihlajan loukkaaminen oli ennustanut istuttajansa, nimittäin muorin, kuolemaa, sillä hän oli sanonut puun istutettuansa: niin kauan kun pihlaja eheänä säilyy, niin kauan minäkin elän; ja nyt oli se sana toteen mennyt. Mutta kun olin tämän kuullut, rupesin pitämään Jaakkoa jollakin tavalla syypäänä muorini kuolemaan, ja mieleni tuli hyvin kaltoksi sekä Jaakkoa että myös hänen isäänsä kohtaan. Vielä ollessamme pihlajan vieressä, tuli vaarini erään vanhan koukkuleukaisen akan kanssa pihaan, ja minä näin heidän astuvan tupaan sisälle, sillä ei kumpikaan heistä näkynyt meitä huomaavan. Mekin menimme perästä, ja äitini alkoi toimittaa akalle, mitä hän tehtäväänsä tarvitsi. Minä katselin oudostellen vanhaa, pahannäköistä akkaa, kun se siinä hypähteli ja pyörähteli ja puhui niin, kuin olisi ollut tusina perunapatoja tulessa, enkä tahtonut ensinkään kärsiä kuulla hänen niin paljo tarinoivan ruumishuoneessa.
Oli jo ilta, kun työ päättyi ja Tolpan Pirjo lähti matkoihinsa. Minä sain luvan äitini kanssa mennä Vierimälle, ja me hyvin mielellämme menimmekin, sillä äitinikin sanoi jo täysin kyllästyneensä tuohon Tolpan Pirjoon.
Kun olimme juuri päässeet Vierimälle ja äitini oli kertonut surunsa talon väelle, tuli vaarikin sinne. Vierimän ukon kanssa rupesi hän katsomaan lautoja, kirveitä ja köysiä, joita näkyi olevan runsaastikin. Vaikka jo ilta oli myöhäinen, alkoi Vierimän pirtissä semmoinen veistäminen ja höylääminen, ett'ei paremmasta apua. Minulla, kun näin ensikerran oikein puusepän työtä tehtävän, oli paljo katseltavaa. Mutta vähitellen uupuivat voimani ja minä nukahduin lastukasan päälle, josta äitini täytyi minut nostaa penkille yölepoani jatkamaan.
Aamulla, kun aurinko jo oli korkealle kohonnut, heräsin minä, vaan ei mitään veistostyötä silloin näkynyt, kaikki oli pois kerätty ja permanto puhtaaksi la'aistu. Se sai minun ajattelemaan, että oli sunnuntai. Lauantainahan minä pappilassa kävin ja samana iltana muori kuoli. Vaarini ja äitini olivat jo lähteneet kirkolle ja pappilaan. Sinne oli Vierimän muorikin jo mennyt. Ainoastaan ukko oli vielä kotona kun heräsin, mutta pian hänkin suoriutui kirkkomatkalle, ja niin sain minä jäädä Loviisan kanssa kotimieheksi. Hupaisesti kuluikin meiltä päivä, puhellessa milloin mistäkin. Aina väliin minä muistutin Loviisaa kuolemasta ja tuonen teistä ja antoi surullinen tapaus paljon puheen ainetta, vaikka emme kumpanenkaan oikein ymmärtäneet, mikä kuolema on tahi mitä vasten kuollaan.
Oli jo ehtoopäivä, kun kirkkomiehet tulivat kotiin. Heillä oli kaikilla paljon puhuttavaa muori vainajasta, ja kun kertoivat, kuinka kauniin kiitoksen rovasti oli tehnyt muorin edestä, tulin minä hyvin surulliseksi, kun en ollut sinä päivänä päässyt kirkkoon.
Maanantai-aamuna hyvin varhain aloittivat ukot taas puusepän-työnsä. Minä tahdoin myös olla apuna, mutta sain usein käskyn mennä pois tieltä. Viimein sain kuitenkin minäkin tehtävää, nimittäin sekoittaa nokea tervan sekaan. Kun ruumisarkku tuli valmiiksi, maalattiin se minun laittamallani maalilla.
Vierimällä täytyi minun sitten olla koko viikon, sillä vasta seuraavana sunnuntaina oli hautaaminen tapahtuva. Kun määrätty aamu koitti, ryhdyttiin hyvin varhain puuhaamaan kirkolle lähtöä. Vierimän hevonen valjastettiin kärryjen eteen, ja länkien yläpäähän sidottiin pieni valkoinen kankaan kappale, jonka piti tuulessa heiluen ilmoittaman, että hevoinen veti ruumista, ja niin ajettiin meidän mökille, johon ruumisarkku jo torstaina oli viety. Arkku, jossa muori lepäsi viimeistä lepoansa, nostettiin kärryille, ja lyhyen virren veisattua lähdettiin ajamaan kirkolle. Oli siinä useoita saattamassa, ja minäkin istuin muutamissa kärryissä. Kun tulimme kirkkomäelle, pyysivät moniaat muorini vanhat tuttavat, että arkun kansi aukaistaisiin. Se tehtiinkin, ja epälukuinen joukko kansaa, etenkin köyhiä naisia — meidän puolelta seurakuntaa arvaten ne olivat — keräytyi vainajan kasvoja viimeistä kertaa katsomaan. Useimmat itkivät, sillä muorini oli ollut hyvä aikanansa, vaikka häviössä ja köyhtyneenä kuoli. Sitten kannettiin ruumis kellojen soidessa paareilla hautaan, ja rovasti piti niin kauniin puheen haudalla, ettei läsnä seisovien itkusta tahtonut loppuakaan tulla, ja haudallakin rovasti muistutti muun muassa, että