— Älä puhu noin, sanoi vaari, sillä minulla on kova suru sydämmessäni.
— Mistäs sen surun nyt olet saanut? Etkö aina ole halveksinut minua, ja kun olin köyhempi kun sinä, kun jouduin naimisiin sinun kanssasi, niin minun köyhyyttäni halveksien joit sinä kaikki sekä minun että omatkin tavarasi. Se suru, jota sinulla on, lähtee luullakseni vaan siitä, ettei enään ole tavaraa eikä rahaa, millä voisit entistä elämää jatkaa. Eikö totta?
— Älä, vaimoni, noin juttele. Anna mennä kaikki menoansa, pidä sinä vaan matkastas huolta, äläkä rupea rovastin aikana rähisemään; se on juotu mikä juotu, ei se enää parane.
— En minä sanonutkaan, että sinun piti minulle takaisin tuoman, minkä olet juonut — sen vaan sanon, ettei minun tuomani tavara ollut vääryydellä koottu, olisit sen edes jättänyt juomatta. Kun sanon melkein kuin täytymyksestä juoneesi isäsi ja veljesi perinnön, kun se oli vääryydellä koottu, niin ei sellainen puhe ole muuta kuin juomisen puollustustusta ja esi-isäin parjaamista. Tutki asiasi paremmin ja puhu sitten.
— Tarkoin olenkin tutkinut asiani ja sen mukaan olen puhunut. Jos minulla nyt olisi tavaraa, vaikka kuinka paljon, niin en minä enää joisi ja mitä siihen tulee etten sinun luonasi ole käynyt, sitten kuin meidän täytyi pois muuttaa talostamme, niin on syy ollut se, että olen hävennyt niin kovasti, kun annoin viinan voittaa itseni. Vikahan minussa, Marini, on, vaan älä kuitenkaan vihassa kuole. Sovitaan ennen.
— En olekaan sinua vihannut, vaikka luulet, sillä paljo paremmin ja iloisemmalla mielellä olen asunut tässä turvetöllissä rakkaan tyttäreni ja hänen pienen poikansa kanssa, kuin suuren huolen alaisena Helmikankaan isossa emännöitsijän virassa. Minä en vihaa ketään, ainoastaan tahdoin tietää, onko sinulla, rakas mieheni, oikea mielipaha siitä, että olet minun näin köyhäksi maallisesta tavarasta saattanut. Hyvin tiedän kuitenkin, ettei se ole ollut miksikään vahingoksi sielulleni, vaan päinvastoin suureksi hyödyksi, sillä jo aikoja sitten olen huomannut, että jos olisin koko ikäni huolettomassa rikkaudessa elänyt, niin epäilemättä olisi hyvä Jumala jäänyt minultakin raukalta unohduksiin. Niinkuin sinäkin Pietarini äsken sanoit tuossa korkiasti kunnioitettavan rovastin edessä, että totuuden tunnet ja myönnät, niin minäkin myönnän, että sinä tuhlaavaisuudellasi olet ollut Jumalan aseena ajamalla minun Kristuksen turviin. Mitä siihen tulee, että juur'ikään sanoin sinun esi-isiäsi parjaavan, niin myönnän, että itsehän sen parhaiten tiedät miten Helmikankaan rikkaus oli koottu, tahdoin vaan huomauttaa, että kunkin tulee omasta puolestaan vastata. Mutta tuossa on väsynyt ja kuihtunut käteni. Sovitaan pois, ja joko elän taikka kuolen, niin ei pidä, rakas mieheni, minun puolellani mitään Kainin mieltä sinua vastaan oleman.
Tämän sanan päälle näin minä vaarin ottavan muorin vapisevasta kädestä kiinni, ja muori käski rovastin eroittamaan heidän kätensä, juuri kuin vedon lyönnissä on tapana. Rovasti eroittikin heidän kätensä ja sanoi sitä tehdessään:
— Kauppa on tehty, ijäisen sovinnon kauppa, Jumala vahvistakoon sen.
Rovastin silmissä näin minä kyyneleiden loistavan ja kun hän katsahti minun puoleeni, niin minä vapisin, ett'en tahtonut seisomassa pysyä. Vähän ajan päästä sanoi rovasti:
— Nyt minä lähden kotiini, mutta lopuksi sanon vielä, tutkikaat tuonen teitä, niin kauan kuin aikaa on. Sinäkin lapsukaiseni, ala sinäkin tutkia tuonen teitä, ja jos et itsestäsi ymmärrä, kuinka niitä tutkitaan, niin kysy vanhemmilta ihmisiltä, kyllä ne sen salaisuuden sinulle selittävät. Aluksi sanon vaan, täältä kuollaan ja ruumis lasketaan alas hautaan, mutta sielu elää aina, lapsi, ja sille täytyy jo täällä ollessa olla joko hyvä tahi paha paikka varustettuna tuolla puolen hautaa.