— Äitini minulle sanoi, vastasin minä.
— Kuinkahan Mari niin tyhmästi on sinua opettanut? Eihän ihmisiä vanhasta pienennetä, eihän ihmisiä voida veistellä kuin puuta, sanoi ukko rypistellen kulmiansa, niin että pelkäsin hänen pian suuttuvan. Mutta samassa au'aistiin huoneen ovi ja rovasti sanoi ovelta:
— Helmikangas, astukaa sisään.
Minä luulin ensin minua itseäni käskettävän, vaan huomasin pian, että se oli äitini isää jota käskettiin, ja hän lähtikin kiivaasti kuin tuulen puuska, ja ovi meni taaskin kiinni ja minä jäin allapäin miettimään, mitä tuleman piti. Yksinäni odotellen ajattelin jos jotakin, ja pisti minua vähän tuskaksi, mitä vasten minä en saanut olla, niinkuin muut ihmiset, ja mitä vasten äitinikin minua oli narrannut ja laittanut toisten lasten pilkattavaksi. Mutta kuitenkin olin iloinen siitä, että vanha ukko oli minulle sanonut totuuden, ettei minun nyt enään tarvinnut kellekään sanoa itseäni vanhasta pienennetyksi. Kun samassa selveni, että äiti oli vaan tahtonut laskea leikkiä kanssani, niin en voinut olla hänelle vihainen. Sen sijaan naurahdin itsekseni ja tulin siihen päätökseen, että olin ollut oikea puupää siinä asiassa.
Kun olin jonkun ajan seisonut ulkona, sain minäkin käskyn tulla sisään ja mielelläni meninkin. Siellä istui rovasti lähellä sänkyä, jossa muori makasi, mutta hän oli kääntänyt selkänsä sänkyyn päin ja katseli äitini isää, joka istui toisella seinällä olevalla pienellä penkillä hyvin totisena. Kirkas kyynel kiilsi ukko paran silmässä, nimittäin toisessa, sillä toisen päällä oli käsi. Äitini istui muorin sängyn laidalla, toisessa kädessä virsikirja, toinen käsi muorin otsan päällä, hänkin kyyneleet silmissä. Kun olin asettunut ovipieleen seisomaan, kuulin rovastin sanovan:
— Hänen aikansa ehkä kohta tullee, eivät minun rohtoni voi häntä parantaa. Mutta koska hän on tarkasti tutkinut käytävänsä tien ja osaa sitä kulkea, niin se onkin aivan sama paraneeko vai ei. Vai kuinka, Pietari Helmikangas?
— Se on — minä en — min'en — mitään tiedä, änkytti vaarini.
— Kyllä Helmikangas sen ymmärtää, ette tarvitse sanoakaan, virkkoi rovasti. Onhan teillä viime aikoina ollut vähän haluakin, kunpa vaan pitkittäisitte, niin olisi päätös hyvä, vaikka tosin olisi parempi ollut, jos olisitte alkanut jo neljäkymmentä vuotta ennen, eikö niin?
— Kyllä kai, sanoi vaari, nousten seisomaan. Minä myönnän monta asiaa, kun rupean tällä herra rovastille oikein latelemaan entisiä ja oikein alusta alkaen. Minä myönnän, myöntäähän minun täytyy. Ensiksikin olisi minulle ollut kymmenen kymmentä kertaa parempi, jos olisin kuusivuotiasna hukkunut, kun Temmesjokeen putosin. Se olisi epäilemättä ollut parempi, mutta eipä niin ollut sallittu. Sitten olisin minä joutanut yhdeksäntoista vuotiaana kuolla vanhemman veljeni edestä, joka oli sekä luonteeltaan että tavoiltaan paljon parempi minua, mutta kumminkin hän kuoli, jättäen minulle esikoisen oikeuden ja samalla isännyyden Helmikankaan suuressa talossa. Oli ehkä väärin, että hänen oikeutensa lankesi minun käsiini hänen hurskaan kuolemansa kautta, mutta olihan se niin sallittu. Sillä esi-isäini vääryydellä kokoonhaalima tavara piti minun tuhlaavaisen käteni kautta aina viimeiseen ripaleeseen asti juosta, eikä saastuttaa vanhemman veljeni puhdasta sielua. Hän temmattiin pois vähä ennen kuin se aika olisi tullut, jolloin hän olisi joutunut synnin tahraaman, ilkeän perinnön nautintoon. Sen minä myönnän ja teen vielä esi-isäinikin puolesta suuria myönnytyksiä, sillä kuka olisikaan sopivampi tässä näitä tunnustamaan, kuin juuri minä, joka olen tehnyt kaikesta, monen polven säästämästä tavarasta täydellisen lopun, joka olen suuren omaisuuden viskannut ympäri maailmaa, kuin tomun tuuleen. Mutta korkein Jumala armollinen sielulleni olkoon, siitä ei ole ollut kenellekään muille hyötyä, kuin krouvareille ja pirulle, senkin minä myönnän ja se on tosi. Vaan että olen kerran katsellut immen kauniita kasvoja, silloin kun minä olin rikas rikkaan poika, Pietari Pietarin poika Helmikangas — älkää, hyvä rovasti, ihmeeksi panko sen aikuista pitkää nimeäni, sillä se on rikasten tapa, että he haluavat hyvin pitkää nimeä ja siihen vielä paljon sivukoristuksiakin — se on vielä suurempi onnettomuus. — Kovin tein väärin että niitä katselin. Sillä minä tein ne samat kasvot kurjuuden kyyneliä vuotaviksi ja tuossa ne ovat kalpeina edessäni, ne samat kasvot, jotka ehkä pian multa peittää.
— Mistäs sen tiedät, että niitä pian multa peittää? kysyi muori hiljaisella äänellä sängystä. Toivotko sinä, että pian kuolisin?