— Sitä en tiedä.
— Kosk'et sinä tiedä, niin minä tiedän, että hän on minun vaimoni ja minä hänen miehensä.
Samassa läksi hän juoksemaan töllin ovea kohti ja päästyänsä ovelle alkoi hän kolkuttamaan, vaan ovi olikin sisältä haassa ja minä kuulin rovastin äänen, joka sisältä lausui: Ei vielä ole aika. Nyt palasi hän takaisin koiransa luokse, silitteli ohimennen vähän kääsien aisaa ja istahti jälleen nurmelle. Ja totta puhuen, en ollut koskaan nähnyt alakuloisempaa miestä.
Minä ajattelin hänestä jos jotakin, sillä niin oli minusta ihmeellistä, kun hän sanoi olevansa muorin mies. Kovin ihmettelin sitäkin, ettei häntä laskettu vaimonsa luokse, enkä tiennyt mitä apua oli hänelle minusta, joka olin hänen luoksensa ulos laskettu. Pian kumminkin huomasin, minkä tähden minä itse olin pois huoneesta ajettu. Varmaankaan ei tahdottu, että olisin kuulemassa mitä rovasti muorin kanssa tuonen teitä haasteli, ja luulinpa heillä kaikilla olevan sen ajatuksen, että jos minä saisin kuulla tuonen tiet, niin alkaisin minäkin niitä kulkea. Vaan mitä vasten ei tuo vanha mieskään saanut olla kuulemassa noista oudoista teistä? Kas, kummaa, kun tuota harkitsin, aukenivat silmäni. Hän olikin se sama mies, joka jo vuosia takaperin viikate olalla pelasti minut lapsijoukon käsistä. Aivan hän silmissäni muuttui. Nyt oli hän minulle vanha tuttu, ennen nähty; toisin mahtoi äänenikin soida, kun sanoin hänelle: Te minun pelastitte!
— Milloin ja missä olen sinun pelastanut, lapsi? kysyi hän, katsellen jotenkin terävästi minua silmiin.
— Tuossa kedolla kun olin marjassa, kun oli paljo toisia lapsia, jotka nauroivat ja reuhasivat minulle ja te, juuri te, kuljitte viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja huopahattu päässä, ja toruitte sitä lapsijoukkoa ja samassa minuakin varoititte niittyä tallaamasta. Siitä ajasta on jo kahdesti lumi ollut maassa, muistatteko? puhelin minä.
Ukko istui nyt hetken aikaa suu auki eikä vastannut mitään, niin että olin jo rupeamaisillani uudestaan kysymään. Vihdoin hän kuitenkin heräsi unestansa — minun nähdäkseni hän oli juuri kuin olisi nukkunut silmät auki — ja sanoi:
— Sinäkö se olit, joka olit sanonut toisille lapsille itses vanhasta pienennetyksi ja jolle toiset sitten niin kovin nauroivat?
— Minä olin.
— No, kuka sinulle sen oli sanonut, että sinä olet vanhasta pienennetty?