— Ei ihminen ole niin uskollinen kuin koita, vaan kuinkas luulet?
— En tiedä, vastasin minä. Mutta muutamat koirat ovat hyvin vihaisia, ne pian purevat, sanoin vielä lisäksi.
— Kyllähän koirat purevat, mutta ihmisen purema on paljoa vaarallisempi — se vahingoittaa sielunkin.
Minä aloin miettiä miehen lausetta sielusta ja sen vahingoittamisesta, sillä sieluasiassa olin aivan oppimaton. Sielusta oli minulla hyvin himmeä ajatus. Olin tosin joskus kuullut siitä puhuttavan, ja muutamat tavasta olivat sanoneet sitä sisälliseksi, mutta en ollut siitä selville päässyt. Olin ajatellut sielun olevan jonkun erinäisen kappaleen ihmisen sisällä ja luuta ja lihaa, niin kuin ruumiin muutkin osat, olin myöskin toisinaan ajatellut sitä eläväksikin, jopa linnuksikin, joka jossakin kaikkein syvimmällä ihmisen sisässä elää ja vaikuttaa. Nämät ajatukset heräsivät minussa nytkin ja sen johdosta kysyin siis mieheltä:
— Onko ihminen joskus purrut teitä aivan sieluun asti?
— On minuakin joskus purtu, mutta tänä päivänä luullakseni tulee kysymys minun omasta puremisestani, kun minä olen toisia purrut, sanoi mies, ja silitteli koiraa, samalla katsoa tuijottaen hevosta, joka vähän edempänä seisoen kääsien edessä halukkaasti söi meidän pihamme nurmiheinää.
— Olette siis itse purrut toista ihmistä sieluun asti, arvelin minä.
— Sinä olet lapsi, etkä siis ymmärrä mitään, sanoi mies, mutistaen suutansa vähän, mutta ei kuitenkaan nauranut. Tiedätkö mikä se vanha mummo on sinulle, joka siellä sisällä huoneessa sairastaa?
— Tiedän kyllä, sanoin minä, hän on minun äitini äiti.
— Niin poikaseni, mutta tiedätkö mikä hän on minulle?