Sen oli valvominen vaikuttanut; mutta mitä voin minä siihen, että juhannuspäivä oli mennyt, kunhan vaan ei kaikkea juustoa olisi syöty. Kysyin siis kohta äidiltäni:
— Vieläkö on juhannusjuustoa yhtään jälillä?
— Kyllä sitä sinulle asti vielä on, ala vaan syödä, lapsi.
Syötyäni muistin vaarin puheet yöllä ja rupesin kysymään äidiltäni, eikö olisi sopivinta, että minä menisin pappilan puutarhaa perkkaamaan, niin ettei äitini ainakaan kesän aikana tarvitsisi pitää huolta elatuksestani.
— Sitä olen ajatellut koko päivän, vastasi äitini, sillä isä sanoi aamulla, että minun piti toimittaman sinun sinne, mutta minä pidän sinun vielä niin lapsena, että tuskin voin sinua tänä kesänä laskea mihinkään; ihmiset sanoisivat, etten minä voinut yhtä lasta elättää.
— Eihän se mitään tee, mitä ihmiset puhuvat, kun asia on itsestään hyvä. Minä menen pappilaan ja tiedän kyllä, ettei rovasti minua pahoin pitele.
— No, mene sitten, pääsethän tuolta pois, jos tulee paha olla, arveli äitini päättäväisesti, vaan ei iloisesti.
— Lähdetäänkö kohta? sanoin minä lapsen levottomuudella.
— Lähdetään, vastasi äiti lyhyesti, laskien kirjan kädestään.
Äitini oli hyvin harvapuheinen ja pani vitkastellen päällensä. Vihdoin me läksimme ja minä olin hyvin iloinen, että sain mennä ansaitsemaan leipäni ja samalla lain helpottaa äitini vaivoja. Näissä mietteissä tulin äitini seurassa pappilaan ja erinomainen puutarhan haju pisti taas nenään.