Kohta pihalla tuli vaari meitä vastaan, saattoi minut kyökkiin ja esitteli minun ruustinnalle, joka oli siellä. Minä en ollut ennen ruustinnaa nähnyt ja katselin häntä jotenkin terävästi silmiin, seisoen kyökin ovipielessä, sillä välin kun vaarini puhui hänen kanssaan niin hiljaa, etten monta sanaa erottanut. Kun keskustelu päättyi, käskettiin äitinikin sisälle. Ruustinna nousi ylös ja lähestyi äitiäni ja tervehti häntä kädestä, puristaen sitä kauan ja hellästi, ja punan lentäessä hänen vanhanpuolisiin kasvoihinsa alkoi hän puhua:
— Te olette Helmikankaan tytär ja olette itse rakentanut itsellenne mökin, te olette kelpo nainen; synti ja häpeä että teidät on narrattu, sen miehen synti ja häpeä, joka sen teki, eikö niin?
— Ei se, rakas ruustinna, ole narri joka narraa, vaan se joka antaa itsensä narrata, lausui äitini vastaukseksi, — seisoen suorana kuin kynttilä ruustinnan edessä.
— Kyllähän se niinkin on, sanoi ruustinna, että niitä kaloja, kuin ihminen pyytää, niitä hänelle sallitaan; mutta te, Maria, olette osottaneet itsenne niin kunnolliseksi ja jaloksi ihmiseksi, ettei teihin sovi, itse omistaen eikä toisten antaen, vähimmätkään herjaus-lauseet. Hänen pidän minä syypäänä onnettomuuteenne. Petturi periköön petturin palkan — — niin, vaikka anteeksi annettakoon suuret sanani, en minä tahdo ketään ihmistä tuomita. Kuinka muutoin ai'otte tämän poikanne kanssa?
— En ole itsekään oikein selvillä, mitä hänen suhteensa pitää tekemän, virkkoi äitini. Hänellä on niin väkevä into itseänsä elättämään, etten minä voi häntä estää työstä, vaikka pelkään hänen pilaavan terveytensä liian aikaisella työn tekemisellänsä.
— Olemme kuulleet, lausui sitten ruustinna, Helmikankaan kertovan hänen työn-innostansa ja hän saapi täällä elustella puistossa ja kaikenlaisessa semmoisessa keveämmässä työssä. Emme siis millään muotoa tarvitse ruveta estämään häntä työstä ja siten tylsyttämään hänen intoansa. Katsottakoon vaan perään, ettei hän tee työtä voimainsa yli.
— No niin, jääköön sitten tänne! sanoi äitini.
Sellainen oli välipuhe, jolla minut pantiin rovastin puutarhuriksi, ja asian päätettyä sain minä ja äitini myöskin ruustinnalta ruokaa. Muistanpa vielä, että pappilassakin oli juhannusjuustoa, vaan ei se pappilan juusto ollut läheskään niin hyvänmakuista, kuin äitini keittämä juusto.
Kun olimme syöneet, läksi äiti minun kanssani ulos kyökistä, ensin kiitettyänsä ja hyvästit sanottuansa ruustinnalle. Me istuimme vielä kauan yhdessä pappilan pirtin portaalla, siksi kun myöhäinen ilta käski eroamaan. Siis jätti äiti nyt minullekin hyvästi ja se oli ensikerran, kun oma äitini sen teki. Sitten hän lähti ja minä jäin pappilan pihalle katsomaan hänen jälkeensä. Ensi kerran tunsin itseni jätetyksi melkein oman onneni nojaan, ensikerran tunsin kaipausta ja ikävää äitini perään. Tuntuihan minusta juuri kun sekin puolisko maailmaa, joka muorini haudalla jäi vielä minun ja äitini jalkain alle, olisi minun erotessa äitistäni kadonnut hänen myötänsä. Nyt vasta osasin oikein rakastaa äitiäni. Hänellä oli kuitenkin etevyyden sija myönnettävä eikä mitään sopinut yhdenvertaiseksi taikka väliverhoksi äitini ja minun välille. Ei mikään eikä kukaan muu ollut kuin äitini, hän yksinään oli äitini!
Aamulla vei vaari minun perunamaalle, josta minun oli roskaruohoja pois nykkiminen, ja varoitti ett'en saa nykkiä pois perunan taimia. Eikä se muistutus ollut aivan tarpeeton. Perunan taimet tosin tunsin, vaan olisin ehkä huomaamattani tullut nykäisseeksi niitäkin, jos ei minua olis siitä uudesti muistutettu. Nyt koetin varoa, etten koskaan tarpeellista tarpeettomain kasaan heittänyt.