Vaarini aseman pappilan perheessä huomasin kohta ensimäisenä päivänä. Hän oli nimittäin isäntärenki, ja kaikkein täytyi totella häntä yksin pienimmissäkin. Paljo olikin hänellä tointa ja puuhaa, sillä rovastilla oli iso puustelli hoidettavana. Sen ohella oli hänellä paljo sivupuuhia, joita herrastalon herrastarpeet hänelle tuottivat. Muun muassa täytyi hänen käydä useammin Oulussa kun Helmikankaan isäntänä ollessansa. Enimmät herrasväen hienoimmista ruokolajeistakin täytyi aina hakea kaupungista ja kun usein tuoretta tarvittiin, niin oli vähintäinkin pari kolme kertaa viikossa siellä käyminen. Nämä kaupungin matkat olivat aina vaarini tehtävät.

Kun vaari oli poissa ja minä olin muun talonväen seurassa, kuuntelin minä sanatonna, mutta muutoin tuhantena korvana, mitä vaaristani juteltiin. Usein olikin heillä puhumista hänestä, vaan eivät kuitenkaan näyttäneet häntä vihaavan. Häntä pidettiin toimeliaana, mutta muutamat pistivät kumminkin aina pientä pilkkaa hänen selkänsä takana, sanoen sellaisten talonisäntäin, jotka talonsa ja isännyytensä juovat, joutuvan lopulta pappilan pehtoriksi.

Minä en puuttunut, en sekaantunut näihin salaisiin puheisiin, jotka olivat tavallista palvelusväen suun-maiskutusta, vaan tein määrätyt tehtäväni reippaasti ja voitin niin vähitellen koko väen suosion.

Minun toimenani oli, niinkuin jo alusta oli puhuttu, melkoisen suuren puutarhan puhdistaminen ja käytävien sannoittaminen. Vaarini teki minulle pienet yksipyöräiset käsikärryt, joilla minä hiekkaa puutarhaan työnsin ja käytävät niin kauniiksi laitin, että rovastikin niitä oikein ihanteli ja ruustinna ja ryökkinätkin olivat hyvin kiitollisia. Usein sain minä jonkun kuparirahan, jota herrasväki juomarahaksi nimitti. Enimmät juomarahani sain minä kuitenkin siitä, kun hyvin kiivaasti juoksutin postilaukun kestikievarista kolme kertaa viikossa.

Totta puhuen ei minulla ollut paljo aikaa lapsellisiin huvituksiin enkä niitä paljo halunnutkaan, sillä tiesinhän olevani vieraan palveluksessa enkä äitini turvissa. Mutta oli minulla hyvitystä ja huvitusta. Sitä tuli minulle vaarin puolelta. Vaari oli minulle muorini sijassa. Muorin kuoltua rakastin vaaria, sillä hän oli nyt minun opettajanani, ja kun toiset lapset löivät palloa ja muuta rähinää pitivät, opettelin minä tekemään puulusikoita, puukauhoja ja pieniä lastenkärryjä ja rekiä, n.s. lelukaluja, ja sommittelin vuolemaan koiria, kissoja, lehmiä, lampaita, sikoja, hevosia, sanalla sanoen kaikkia mitä näin. Mutta ihmeellisin kaikista oli pieni nuuskatoosa, jonka vaarin johdolla veistelin kirjan muotoon ja josta rovasti minulle maksoi puoli ruplaa. Oli vaan suurin vastus, etten tahtonut jaksaa vuolla, kun olin liian nuori ja usein olin ulkotöistä hyvinkin väsynyt veistelemään ruvetessani. Usein leikkasin sormeenikin haavan, kun en vielä osannut veistä oikein hoitaa. Mutta aika kului kuitenkin hupaisesti ja vaikka olin aina työssä, pysyin minä terveenä ja kasvoin ja vahvistuin oikein silminnähtävästi.

Sunnuntaisin kävi äitini pappilassa minua katsomassa. Usein hän valitti ikävätä ja kolkkoa oloa yksinäisessä turvemökissä, kun oli aivan yksin. Surkea oli nähdä äitiäni, kun hän kyyneleet silmissä muisteli entistä lapsuutensa aikaa Helmikankaan suuressa talossa, jolloin hänellä oli ollut hauskempi olo, kuin nyt omassa tekemässä hökkelissä. Selvästi huomasin, että hänellä oli ikävä minua. Minä koetin lohdutella häntä ja lupasin tulla talveksi kotiin. Yhtenä sunnuntai-iltana, kun istuimme pirtin portaalla, tuli umpimähkäinen sana hänen huulillensa. Jos joku hänen tuttavistaan menisi Raahen markkinoille, puheli äiti, niin hänkin menisi sinne; heinää oli hän vähän tehnyt sekä Vierimän hevosella vienyt parkit Ouluun. Tuo, että hän sanoi heinää tehneensä, oli mielestäni tarpeeton sana, sillä joka kesä hän oli vanhassa kotitalossansa Helmikankaalla kaikissa ulkotöissä, niityllä, pellolla, riihellä ja vieläpä ojiakin pohjaamassa. Mutta että hän oli tehnyt vähän heinää ja aikoi mennä Raahen markkinoille, oli minusta jotenkin umpimähkään. Olikohan aikomuksensa ostaa lehmä? Joutavia, mitä vielä, ajattelin minä. Kyllähän olin kuullut Liminkalaisten käyvän Raahen markkinoilta lehmiä ostamassa, vaan milläpä, ajattelin minä, äitini lehmän ostaisi. Tästä ei sen enempää ollut puhetta, vaikka äitini kävi joka sunnuntai minun luonani.

Syksyn tultua sain minä, niinkuin luvattu oli, uuden harmaan sarkapuvun, pappilan nuoren herran vanhat turkit ja vanhan lakin sekä vielä ruplan rahaa ja puolitoista tynnyriä rukiita ja pussillisen ruokaa kotia vietäväksi. Rukiin paljoutta, puoltatoista tynnyriä, ihmettelin minä, sillä pidin koko rukiit liikana palkkana, kun olin saanut sarkapuvun ja turkit ja lakin ja ruplan ja ruuan koko ajalta. Oliko sitten syystä vai syyttä, minä pidin kuitenkin vaarini syypäänä. Hän oli varmaankin käyttänyt viekkautta minua kohtaan ja palkkansa päälle rukiit rovastilta ottanut, narrataksensa minua luulemaan itseäni suuripalkkaiseksi kesärengiksi, mutta se luuloni ei ole vieläkään tiedoksi muuttunut. Mutta hyvästit annettuani ja saatuani, minä kaikkineni lähdin ja pappilan hevosella minua vietiin. Pian olin jälleen kotonani.

KAHDEKSAS LUKU.

Minä rupean kauppiaaksi.

Kotona olin ja kesä oli mennyt. Oli jo kekrin aika, lunta maassa ja luontokappalten täytyi saada sijansa seinien sisäpuolella. Saunamme oli muuttunut lehmän asunnoksi, sillä äitini rahat ja Raahen markkinat olivat asioita niin muodostelleet. Minun juomarahani luulin ensin myöskin olevan joko päänä tahi häntänä tuossa sievässä, vähän köykkyselkäisessä puninkirjavassa lehmässä, sillä minä olin aina joka kerta, kuin äitini pappilassa kävi, antanut hänelle kaikki kopeikkani. Mutta eipä niin ollut, kaukana siitä. Raahen markkinoilta oli minulle tuotu isonlainen, läkkinen säästöpyssy. Muutamat nimittivät sitä säästölaatikoksi, mutta minä sanoin sitä säästökannuksi, sillä sen ulkomuoto oli kun vanhanaikaisen puisen juomakannun. Siinä säästökannussa oli kaikki rahani, aivan arvollaan, sellaisena kuin net olin saanutkin. Siis ei mikään paikka äitini lehmässä ollut minun ostamaani. Mutta äitini sanoi minulla olevan joltinenkin omistusoikeus lehmään, kun olin poissa ollessani jättänyt kuluttamatta äitini ansiota syömiselläni, ja oli äitini niin muodoin saanut säästönsä, johon hän jo alun oli pannut monien vuosien kuluessa, viime kesänä niin vahvasti kasvamaan, että riittivät lehmäksi. Enkös ollut sanonut niin pappilaan kuin myöskin parkin kiskontaan lähtiessäni, että minäkin voisin hyötyä tehdä! Pian siis kaunis alku loppuansa kiitteli.