Odottamaton merimatka.
Jääpuikot ja rakeet, lumi ja hanget olivat jo auringon paisteessa sulaneet, ja ihana kesä oli jälleen saapunut Temmeksenkin rannoille. Koivuissa olivat lehdet hiiren korvalla; siis paras aika vispilänvarpuja kuoria. Nyt oli minun kiireesti tekeminen kasa vispilöitä, lähteäkseni niiden ynnä talvella valmistamieni puulusikkain ja kapustain kanssa onneani koettamaan tuohon minulle vielä aivan outoon Oulun kaupunkiin. Siis oli työni että koivikossa kerätä vispilöiksi sopivia varpuja ja kuunnella lintujen katkeamatonta viserrystä. Mutta vaikka oli luonnon ihanainen kukoistus-aika, muistin minä metsässä työskennellessäni muutamia juhlallisia aikoja kuluneella talvella. Semmoinen aika oli joulu ollut. Enkö sitä suurimmaksi osaksi ollut viettänyt Vierimällä, johon äiti ja minä olimme olleet kutsuttuina vieraiksi. Enkö saanut ajaa Vierimän hevosella kirkkoon ja istua ukon rinnalla eikä enään kelkalla ajamisesta ollut puhettakaan. Siihen vielä lisäksi uusivuosi onninensa, Hiivaknuutti, Pirjonpäivä, pääsiäinen, helatuorstai, helluntai ja muutamassa välissä vielä kevätkinkerit, kiitokset ja kirjalliset suosiolahjat. Täysi syy oli minulla olla tyytyväinen ja onnellinen mielessäni!
Mutta miksi panin Pirjon päivän muistettavain asiain luetteloon ja jätin laskiaisen pois? Syy oli se, että Tolpan Pirjo ei ollut enää meidän mailla, taikakonsteillansa Pirjon päivää pilaamassa, vaan oli vielä karkumatkalla, teillä tietämättömillä. Laskiaistiistaina taasen mäkeä laskiessani katkaisin keulan lainatusta kelkasta ja sain maksaa siitä 20 kopeikkaa. Näitä kaikkia ajattelin vispilänvarpuja kuoriessani, ja vielä sitäkin, etten vielä ollut kyennyt suksia tekemään. Suksia siis ei ollut kaupunkiin viedä; mutta olihan sitä kauppatavaraa muutenkin, kun vispilät vihdoin valmistuivat. Ilman muuta matkaseuraa, kuin ilman lintuset, oli minun suorittaminen tuo kahdenkymmenen-neljän venäjän virstan pituinen matka kaupunkiin. Minä sidoin vispilät yhdeksi taakaksi, asetin lusikat ja kapustat myöskin jonkunlaiseksi nipuksi ja nostin sitten kuormani selkään. Hyvästiksi antoi äitini minulle pienen suutelon ja niin läksin minä astumaan mutkan kautta suoraa. Tehdäkseni matkani vähän pidemmäksi, kävin näet ensin Vierimällä näyttämässä miehuuttani, että uskalsin lähteä yksin kaupunkiin, ja jättämässä heillekin hyvästit. Kaikki olivatkin kummastuksissansa minun rohkeudestani, ja Loviisa hän se minua oikein kehui, sanoen ei sellaista poikaa missään nähneensä.
Silloin sitä taivalta katkaistiin, kun Vierimältä lähettiin. Silloin juostiin ja hypeltiin, eikä maantie suinkaan itsekään tietänyt, mikä pimp-pamppala, tupsis tupsis hänen päällänsä silloin kulki, vaan kyllä minä tiesin, mikä se oli ja mistä sellainen ääni syntyi. Kapustat ja lusikat ne selässäni pimp-pamppalaa huusivat ja vispilät tupsis tupsis, vaan vähät siitä, rahojahan ne ennustivat.
Helteiseksi muuttui tuo kevätkesäinen sydänpäivä, kun saavuin Kempeleeseen. Reippaasti olin kulkenut yli tuon kahdeksan venäjän virstaa leveän aron, jota sanotaan Limingan isoksi niityksi, mutta Kempeleen kankaalla seisahdin vähän, lämpymästä läähättäen. Minä kävin erään Vappula nimisen talon kaivosta raikasta vettä juomassa ja jatkoin taas matkaani tuon pienen ja sievän kappeliseurakunnan halki Ouluun päin. Tavattomasti väsyneenä astuin vihdoinkin ehtoopäivällä Limingan tullista kaupunkiin ja, vaikka tuntuvasti väsytti, levenivät silmäni isostikin, kun näin Oulun kaupungin ensikerran kaikessa loistossansa, ja oikein ilomielin astelin noita kivisiä, komeita katuja, joille päiväpaiste hopean kirkkautta vuodatti.
Olin kaupungissa, mutta kun sen komeutta ihailin, rupesin pian epäilemään, tokkohan niin loistavan kylän asukas syökään puulusikalla, käyttääkään kapustaa, hämmentääkään velliänsä varpuvispilällä. Menin niissä mietteissäni meren rantaan. Siinä oli halkokaljaasi, josta vast'ikään oli kaikki halot pois tyhjennetty.
Kaljaasissa oli kolme miestä juuri paraikaa syömässä, kuin siihen saavuin, ja kun miehet näkivät, että minä olin lusikan kauppias, käskivät he minun tulemaan kaljaasiin. Minä tietysti menin, ja katsoen tavaroitani rupesivat he minulta kiusaamaan yhtä lusikkaa miestä päälle ja lupasivat antaa ruokaa syödäkseni niiden edestä, vieläpä tarjosivat minulle yömajaa tuossa pikku laivassansa. Hyvä kelpaa! ajattelin minä ja mielistyin miesten kaikkiin tuumiin. Oivallista lihalientä ja ohraista rieskaleipää ja lohta sain minä syödä vatsani täyteen, josta meni minulta kolme lusikkaa. Kun olin syönyt, rupesin katselemaan Oulun kaupunkia mereltä päin. Kovin oli se sieltäkin katsottuna kaunis. Vähän aikaa siinä sinne ja tänne silmäiltyäni, näin minä kolme hevosta raskasten kuormain kanssa lähenevän kaljaasiamme ja seisahtuvan juuri sen kohdalle. Ajajat heittivät säkkejä rannalle aivan lähelle meitä, ja kun yhdeltä kaljaasin mieheltä kysyin, mitä säkkejä net ovat, niin sain vastauksen:
— Ei ne ole säkkejä, ne on jauhomattoja.
Kun olin kauheasti väsynyt, nukahdin erään kannella olevan isonlaisen arkin päälle. Siinä vaivuin vähitellen unen horroksiin ja rupesin nukkumaan niin sikeästi, ett'en ensinkään tietänyt, mitä ympärilläni tapahtui. Sen muistan kuitenkin, että minulta jotakin kyseltiin. Varmaankin minulta kysyttiin, mistä olin kotoisin, sillä oman vastaukseni muistan, vaikka niinkuin unessa sanottuna. Sanoin näet olevani Limingasta Helmikankaan tyttären poika. Sen perästä laskettiin minut pitkälleni johonkin pehmeälle ja siinä minä sitten olin enkä siitä mihinkään jaksanut, enkä pyrkinyt.
Vasta aamulla auringon jo korkealla ollessa heräsin; mutta kuinka suuri oli hämmästykseni, kun näin olevani aukealla ulapalla. Mihin menossa? Sitä en itsekään tietänyt. Ensi silmäyksellä koetin katsoa Oulun kirkon tornia, mutta minun oli yhtä mahdotonta nähdä kirkon tornia Oulusta, kun aurinkoa ottaa alas taivaslaelta. Silmät taivaanrantaan kiintyneenä juoksin minä vähän johonkin, katsomatta eteeni, ja äkkiarvaamattani kaaduin silmilleni jauhomaton päälle. Sillä sain kaikki miehet oikein remakkanauruun, joka ei ensinkään ollut mieleeni. Kun olin päässyt seisoalleni, rupesin tarkemmin tutkimaan asiaa ja lankeamisen syytä. Minä huomasin, että kaikki ne jauhomatot, jotka illalla rantaan tuotiin, olivat kaljaasissa, ja kun taakseni katsoin, näin, että minulla oli ollut purjekasa vuoteenani. Siinä näkyi vielä pään sija ja lakkini ja takkini ja vispilät, lusikat ja kapustat. Mutta kuinka kauppani kanssa nyt käypi, kun niin nolosti olin antanut viekoitella itseni pois kaupungista! Tuopa minua vasta oikein harmittamaan rupesi, ja itsekseni hyvänpäiväisesti suutuin noiden jahtimiesten päälle, kun eivät minua herättäneet merelle lähtiessään. En kiellä hiukan peljänneenikin, mitä näillä miehillä lieneekin mielessä ollut. Kuitenkin lohdutin itseäni eräällä lauseella, jota äitini viime aikoina oli ruvennut erittäin ahkerasti käyttämään. Jos mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.