— Eikö sinulla ole nälkä?
Tähän vastasin sekä myöntäen että kieltäen, sillä nälkä minun oli, vaan en tahtonut myöntyä syömään heidän ruokaansa. Luulin taas menettäväni sen edestä kolme lusikkaa ja rupesin katumaan, ett'en ollut ottanut evästä pussiin kotoa lähteissäni. Olin näet ottanut vaan vähän taskuuni ja sen jo loppuun syönyt Limingan ja Oulun välillä; mutta kuinka olisinkaan kaikkia jaksanut kantaa, kauppatavaroita ja eväitä? Ja kun kuitenkin näin oli käynyt, käski nälkä minua myöntämään vastoin tahtoanikin. Vanha mies äkkäsi pian syyn epäilykseeni.
— Syö vaan, poika, sanoi hän ystävällisesti, tuolla kajuttikopissa on kyllä ruokaa. Älä pelkää, että sinulta enään lusikoita otetaan.
Ne sanat olivat oikeaa palsamia surulliselle mielelleni. Melkein hyppien menin neuvottuun paikkaan ja otin sieltä ruokaa syödäkseni, mutta ennenkuin mitään suuhuni panin, näytin ensin isännälle, joka seisoi selkäni takana. Niinpä ensimmäiseksi näytin palvattua lampaan reittä ja kysyin, saisinko sitäkin maistaa, ja saatuani myöntävän vastauksen aloin sitä syömään. Samoin tein minä rieskan, lohen ja voinkin kanssa, ja luvan saatuani söin tarpeikseni asti. Syötyäni olin oikein pulleva merimies. Kumminkin olisin jo mielelläni ollut tuossa minulle luvatussa maassa, Englannissa, mutta aluksemme ei näyttänyt tarkoittavan mennä maalle mihinkään, vaikka maat usein olivat juuri silmäimme edessä. Tuuli vaan alkoi enemmin kiihtyä, ja ilma tuli kylmemmäksi. Alus aikoi enemmin ja enemmin mutkitella eikä kulkenut enään suoraa kulkua. Miehet näyttivät tulevan harmillisen näköiseksi kasvoista, ja puistelivat tavan takaa päätään, vaan eivät paljo mitään puhuneet. Kuitenkin tuo nuori mies, jonka toimena oli purjeiden käänteleminen, sanoi minulle sivu mennessään: Rupeaa tuulemaan pohjasesta ja tekee meille perin vastaisen.
Tuosta uutisesta tulin joltisestikkin pahoilleni, vaan mitäs autti! Niinkuin sanottu, vähän päästä ei enää alus liikahtanut paikaltaan. Aallot loiskivat hirmuisesti ja tulipa jo vettäkin kaljaasiin. Minä rupesin surkuttelemaan jauhomattoja, sillä luulin niiden tuokion perästä olevan aivan taikinana.
Olimme juuri lähellä erästä nientä ja laskimme kohta niemen rantaan. Siinä heitettiin ankkuriin ja me astuimme maalle. Rannassa oli sakea kuusikko, mutta ei yhtään ihmisasuntoa. Isäntä katsoi kiikarilla erään isonlaisen kiven päältä, olisiko lähellä jotakin mökkiä, vaan ei sanonut näkevänsä mitään. Minä kiipesin myöskin kivelle ja paljain silmin näin, että ei aivan kaukana siitä oli juuri kuin pienen huoneen katto. Tämän ilmoitin isännälle ja osoitin kädelläni paikkaa, ja isäntäkin näki jo ilman tähystintä, että siellä oli huone. Mutta kun hän tähystimellä sitä tarkemmin tutki, olikin se vaan heinälato. Palattiin siis takaisin alukseen ja ruvettiin syömään. Sitten pantiin maata, vaan ei nukuttu. Miehet keskustelivat keskenään hiljaa, niin ett'en mitään kuullut heidän puheestansa; huomasin vaan heidän minustakin vähän haastelevan; kun usein katselivat minuun päin. Kauan en kuitenkaan nauttinut lepoa, ennenkuin minua rupesi armottomasti viluttamaan. Päätäni kivisti, ja koko ruumiini tärisi kuin kahila virrassa. Minä en kuitenkaan tahtonut ruveta ensimmäiseksi työkseni valittamaan, seisoin vaan kaikin voimin pitäen kiinni aluksen laidasta. Mutta pian tuon huomasivat miehet ja ottivat minusta kiinni ja kysyivät melkein yhteen suuhun, mikä minua vaivasi? Kun kaikki säryt ja porotukset heille ilmoitin, sieppasi aluksen isäntä arkustansa pullon ja kaasi siitä jotakin ruskeaa nestettä pieneen, puusta sorvattuun pikariin.
— Otappaa tästä! sanoi hän, se on viinaa, johon on sekoitettu kamferttia ja jäärnestestamenttia. Se tekee hyvää tuollaiselle vilustuneelle merisairaalle.
En tahtonut uskaltaa maistaa sitä, kun pelkäsin rohtoja liian väkeviksi, mutta isännän ja toistenkin miesten kehoituksesta ryyppäsin vihdoin kuitenkin kaikki. Sitten minä käärittiin lammasnahka vällyihin ja jonkun ajan takaa minulle tuli oikein kuuma. Tunsin, että pääni oli hiukan sekaisin, ja samassa erinomaisen halun nousta ylös ja ruveta niitä näitä haastelemaan. Jopa vähän yritinkin nousemaan, mutta isäntä, joka minun silmiini terävästi katsoi, veti suunsa naurun hymyyn ja sanoi: makaahan pois, äläkä nouse lankeilemaan. Käskyn mukaan pysyinkin paikallani ja vähitellen alkoi kiihkoni tyyntyä. Minä vaivuin uneen. Unessa näin kummia.
Olin kotonani ja äitini kampasi päätään mustalla kammalla. Kun hän kampasi, läksi kaikki hiukset pois ja hän tuli kaljupääksi, Sitten kääri hän hiuksensa yhteen myttyyn ja vei ne Vierimän ukolle. Vierimän ukko pisti hiukset raamatun lehtien väliin ja antoi ne vähän takaa takaisin kauniina kukkakimppuna, jonka äitini pani päähänsä ja lähti hyvillä mielin astua lerputtelemaan kotiinsa, ääneensä hyräillen: Jos mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.
Kun hän jälleen tuli kotiin, oli mökkimme verhottu ylt'ympärinsä mustalla veralla. Pihalla tuli muuan mies häntä vastaan ja sanoi olevansa huolen puntari.