— Minä vakuutan vannotulla valalla, sanoi hän äidilleni, että poikasi matkusti Englantiin.
— Matkusti; mihin matkusti, huusi siihen äitini, päältä vuorien, halki metsien, takaa merien, alta alimmaistenkin katukivien tahdon minä hänet etsiä ja tallelle saattaa, sillä hän on minulle kalliin mailmassa, hän on minun ainoa poikani!
Tähän loppui se, ja uni sai toisen muodon:
Oli eräs minulle tuntematon maan paikka, ihanan viheriäinen metsä ja sen keskellä pieni talo. Minä olin astuvinani talon pirttiin, jossa eräs vanhanpuolinen koukkuleuka-akka kehräsi villoja. Hänen vierellänsä eräs nuori ihminen imetti lasta kehdon päällä. Kun tarkemmin katselin tuota vanhaa naista, tunsin hänessä Tolpan Pirjon. Silloin Pirjokin huomasi minun, ja säikähtäen sanoi hän nuoremmalle naiselle:
— Kuule, Katri, kuule, hyvä tyttäreni, niinkuin pahan laatimana on tuo poika saapunut tänne ja varmaankin ilmoittaa hän kotiin päästyänsä minun lymypaikkani. Mitä teemme hänelle?
— Hänelle, äiti, emme tarvitse tehdä mitään, hän on kiltti poika, sanoi se nuorempi nainen. Hän antoi minulle ruokaa ja oli iloinen, ja minä söin; mutta samassa otti joku minua niskasta kiinni ja kysäsi:
— No kuinka tuntuu? Vieläkö päätä kivistää?
Minä katsoin ylös ja näin kaljaasin isännän edessäni. Aurinko oli laskullansa, ja minä hikoilin vällyjen sisässä. Hän oli minun herättänyt, sillä olin pitänyt outoa ääntä nukkuessani ja aukonut suutani, arvatenkin sen tähden kun unissani löin.
Auringon laskun aikaan oli tuuli tyyntynyt ja samalla muuttunut hiukan hengehtimään lännen puolelta. Miehet nostivat ankkurin, laskivat pois niemen suojasta, ja vaikka hiljaa tuolla vienolla, yöllisellä laitatuulella teki alus kuitenkin matkaa. Pimeä kun ei haitannut näin korkealla pohjasessa, voitiin purjehtia rannan vesiä ja kaikki karipaikat välttää. Kun näin, että miehillä oli hiukan jouto-aikaa minua kuulla, kerroin heille uneni äidistäni. Isäntäkin oli sen kuullut, ja hän sanoi sen johdosta: varmaankin tein siinä väärin, että sinun otin mukaani, ilman äitisi tietoa asiasta. Siitä voisi niin käydä, että hän surisi hiukset pois päästään, jos vaan kauvan rupeat täällä viipymään. Mutta mitä vielä, enhän tuota sentään usko. — Olli! pidähän lujasti ruoria, että päästään pian kotiin.
Nyt tulin oikein ymmälle, oikein hymälään. Ajatuttamaan rupesi minua tuo, että suomalaisten miesten koti olisi Englannissa. Aioin huomata olevani hyvänpäiväisesti narrattuna! Istuin kuitenkin vällyihin käärittynä ja odottelin tyynellä mielellä, mitä tapahtuman piti.