Aurinko oli juuri noussut, kun tulimme erääseen satamapaikkaan, johon laskimme rantaan. Miehet astuivat maalle ja isäntä sanoi minulle:
— Nyt ollaan, poika, Hullen satamassa Englannissa. Se nuori mies, joka viimeksi perää piti ja jota Olliksi sanottiin, pani kuitenkin kohta vastaan.
— Ei olla, poika, kuu Kemin satamassa, Suomessa.
Vaan minä hiukan mietittyäni kysäsin:
— Kumpaa minun teistä pitää uskoman?
— Usko minua! Usko minua, poika! sanoi Olli.
— Älä vaan! Usko minua, sanoi kolmas mies, joka ennen minulle ei vielä ollut mitään puhunut: ollaan, poika, Kurtin haudan lahdessa Haukiputahilla. Toiset päästivät sellaisen naurun, että maat, metsät kajahtelivat.
— Kas, kun luulet sinä Putailla olevasi, lausui joku toisista. Kummapa, että kahdenkymmenen vuoden perästäkin muistuu vielä kotiranta mieleen.
— Älkää siinä niin paljo kummastelko. Siitähän se tulee, kun monta kertaa kesässä siitä sivu kuljen.
Huomasin, että sekin mies valehteli, ja minä uskoin paraiten Ollin sanoja, että olimme Kemissä.