KYMMENES LUKU.
Äitini apuna.
Kemissä käyntini oli tapahtunut ennen juhannusta. Sinä vuonna oli näet kesä tullut tavallista varhemmin, niin että jo paljo ennen juhannusta kaikki oli täydessä kukoistuksessa. Useimmiten täällä meidän kylmässä Pohjolassa saadaan hädintuskin juhannukseksi täysi lehti puihin. Että se kuitenkin joka vuosi siihen aikaan saadaan, se on ikivanha, luja liitto se.
Nyt sain minä taaskin kutsumuksen tulla pappilaan mihin toimeen hyvänsä, jos ei muuksi, niin vaikka varapaimeneksi, kunhan vaan tulisin. Ruustinna tahtoi näet mielellään nähdä minut talossa ja olisi se taitanut olla rovastinkin mieleen. Ahkeruudellani olin minä voittanut heidän suosionsa.
Entiset hyvät ehdot pappilassa olivat siis tarjolla, ja vaarinikin vielä siellä pehtorina heilui; mutta päättäminen oli äitini asia ja hän tahtoi minun pitää luonansa. Hän oli näet saanut luvan tehdä pelloksi lähellä meidän mökkiä olevan niitynpään, joka isännän huolimattomuuden tähden oli saanut pahasti kasvaa pajupensaita ja siten jäänyt huonon heinämaan luokkaan. Arenti tosin oli sen aikuiseksi joltisenkin suuri tuosta niityn liuskasta, mutta äidilläni kun oli hyvä toivo minun avustani vastaisina aikoina, hän ryhtyi kuitenkin kauppaan, ja siis mitä pikemmin sitä parempi tahtoi hän saada niityn viljaa kasvavaksi.
Sinä keväänä oli äitini myöskin vuokrannut eräästä toimettomuuden kautta perikatoon menevästä talosta suuren kappaleen valmista peltoa ja kylvi sen ohraan. Talon isäntä oli niin köyhtynyt, ettei jaksanut valmiitakaan peltojansa enään itse kylvää. Niinmuodoin oli vuokrakin sen-kesäisestä ohramaastamme perin halpa, muistaakseni vaan yksi rupla.
Kun ohra oli tehty, aloimme hakkaamaan pajuja pois tuosta peltomaasta. Ohra oli näet niinkuin muidenkin ihmisten ohra aikanansa kylvetty ja korealla laiholla, eikä siis enään ollut siinä mitään työtä, ennen elon leikkuu-aikaa. Pajujen lakkaamisessa tein minä pienellä kirveelläni jo täyden työn ja sainkin pajujen kaatamisen yksinomaiseksi toimekseni. Äiti puolestaan melkein ensimmäiseksi työksi laittoi suuren viemäri-ojan, joka johdatti veden Vierimän torpan niityn viemäriin ja siitä Temmesjokeen. Kun se oli tehty, kaivoi hän pienempiä niin sanottuja sarka-ojia, ja minun oli ojien paikoille ensiksi hakkaaminen linja auki, niin että maa oli jo peltosarkain muodossa, vaikka siinä vielä täysi metsä seisoi. Kun työnjärjestystä vähän ihmettelin ja kysyin äidiltäni, mitä vasten ensin oja kaivettiin, vastasi äitini tyynesti:
— Poikani, ojitus on tarpeellisin tällaisessa maassa ennen kaikkia. Kyllä sitten kuivan maan pian kuokkineet olemme ja pian sen voimme polttaakin, ja polttaessa on oja ympäri saran hyvä olemassa. Sen avulla voimme varjella valkian luvattomiin paikkoihin menemästä.
Pian huomasin äitini puheen todeksi, sillä maa, missä ennen joka askeleella vesi tirisi, muuttui äkkiä kuivaksi kuin kangasmaa. Ojat sitä vastaan olivat aina vettä täynnä, vaikka vesi yhä lakkaamatta joka pienimmästäkin ojasta valta-viemäriin juoksi. Kun taas kummastelin, mistä vettä aina ojaan tuli, vaikk'ei satanut ja sarkamme jo kuivat olivat, osoitti äitini minulle syyn siihenkin. Lavea oli märkä maa ympärillä, josta vettä ehtimiseen valui ojiimme, ja vielä oli saroillammekin sisällistä märkyyttä, sillä kun äitini pisti muutamaan, aivan kuivan-näköiseen paikkaan keskellä sarkaa isolla rautalapiollansa ja nosti lapion täyteisen verran maata pois, niin kohta oli tuo pieni kuoppa vettä täynnä. Naurahtaen sanoi äitini:
— Luuletko, Heikki, vetelästä suosta niin pian kuivia kankaita muodostuvan?