Enosi
Sakari Aspela.

— Jaha, Sakari, sanoi Vierimän ukko kirjeen kuultuansa, minä muistan hänen, vaikk'en nyt enään taitaisi häntä tuntea, jos tuohon tulisi. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun hänen viimeksi näin. Hän on hyvin siivo mies, Mari.

— Hyvä hänen täytyy luonnostaan olla, virkkoi äitini, sillä ei pahansisuinen eno kymmentä ruplaa lähettäisi. Eikö se, Vierimä, ole todella liian paljon? Se lisää minun ja Heikki paran säästöä melkoisesti.

— Ei mikään milloinkaan ole liikaa, vakuutti ukko, kyllä aina aika tavaran kaupitsee, vaikka sitä enemmänkin olisi. Jumala hyväsydämistä antajaa siunatkoon!

— Niinpä teitäkin! sanoi äitini. Tekin annoitte sellaisen summan kirjojen ostoon, ettekä te ole edes sukulainenkaan, vennon vieraalle teitte hyvän työn. Vaan ottakaa kuitenkin omanne, edes osaksi, takaisin! Ettekö näe, että minulla on nyt paljon rahaa ja voin kyllä sen maksaa?

— Älkää höpiskö joutavia, sanoi ukko. Hyvä ja rauhallinen naapuri maksaa enemmän, kuin mikään kaukainen sukulainen, joka asuu tuulimyllyn toisella puolella, maan äärissä. Ei sen vuoksi, että minä tarkoitan sillä enoanne, hän kyllä on hyvä vaikka kaukanakin, mutta minä tarkoitan omia sukulaisrenttujani. Niin, renttuja ne ovat, niinkuin hyvin tiedätte. Mitä minä niistä autan? Kyllähän ne minulta pyytävät, kapakkaan mennäkseen, joka kerta he ovat kimpussani, kun kaupungissa käyn; mutta minä en anna. Kertakin, kun sille Simo rentulle annoin rahaa ja koko joukonpa vielä, koko kuusitoista ruplaa, oli mies olevanansa lakkiräätäli; mutta kuinkas kävi? Kun Simo sai rahat, niin oli jo kaikki loppuun juotu, ennenkuin kaupungista pois kerkesin. Orpana sekin. Tulipa katala vastaani, tuli juuri ulos kapakasta ja oli näköjään kuin juurakoita puskenut härkä. Oikein minä pelkäsin häntä enkä sen perästä ole antanut rentuille kopeikkaakaan. Vaan mitä vielä tapahtui! Kun kotiin pääsin, tuota Simo katalaa auttamasta, olin saada äidiltäni selkääni eikä liikaa olis ollutkaan, vaikka olisin saanutkin, sillä sellainen, joka juoppoa auttaa, ei ole parempaa ansainnut. Mutta niinkuin sanoin, jatkoi ukko puhettaan, hyvä naapuri maksaa. Onhan se hauskaa, kun naapurit ovat hyvässä sovussa. Hyväsopuista, ahkerata naapuria minä autan ja hänen lapsiansa holhon, sillä siinä se ei mene hukkaan. Hyvä naapuri on mielestäni juuri kuin pehmeä tuulen löyhkä joltakin pyhältä vuorelta, ja tuntuu kuin hyväin naapurien keskuudessa peltoni minulle antaisi kahdenkertaisen sadon. Muistakaa siis, ett'ette enää koskaan tarjoa minulle niitä rahoja, jotka minä lahjaksi annoin.

— Te olette jalo mies, sanoi äitini, sillä ilman teitä olisin surrut itseni hupsuksi, kun tuo Heikki parka oli niin kauvan poissa, että luulin hänen joutuneen jonkun paholaisen tapettavaksi tahi Oulun koskeen suistuneen. Vaan nyt sen selvästi huomaan, että mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Näiden puheiden aikana olimme tulleet läpi Kempeleen kylän ja olimme Limingan niityllä. Erittäin hauskaa oli ajaa lerputella oman äitini polvella ja Vierimän ukon rinnalla tyvenenä kesä-iltana yli tuon niin monelle matkustavaiselle ikäväksi pistävän, lakean suo-aron.

Näin oli onnellisesti päättynyt tuo ensimmäinen matkani kaukomaille. Kuka arvaa ihastukseni, kun taas seisoin omalla pihallani, tuon sileän ja kirkkaan Temmeksen rannalla, ja kaikki oli entisessä kunnossaan. Olihan mielestäni, kuin olisin viipynyt vuosikausia poissa, vaikka ei täyttä viikkoakaan saanut kuluneeksi.

Kun myöhemmin äitini kanssa juttelin matkastani, niin en voinut olla hänelle sitäkään sanomatta, missä Tolpan Pirjon piilopaikka oli. Minä sanoin hänen kieltäneen olopaikkaansa Limingassa ilmoittamasta, mutta äitini antoi minulle täydelliset tiedot saunan palosta. Se oli nimittäin jo kohta syksyllä, kuin sauna paloi, tullut selville, että se oli syttynyt rikkinäisen kiukaan tähden, vaikka minä en ollut sattunut sitä kuulemaan. Niin muodoin oli Tolpan Pirjo syytön saunan paloon; ainoastaan kirjat, ne olivat pahana pilkkuna, että hän ne koriinsa oli ottanut. Muutoin kyllä vanhemmat ihmiset arvasivat ilman minun sanomattakin, missä Pirjo oli. Sillä tiesiväthän ne, että Pirjon Katri tyttö oli Kemissä naimisissa, ja missä olisi Pirjo muualla kuin tyttönsä luona. Olivathan vaan kaikki ajattelevaiset ihmiset tyytyväisinä siitä, että Pirjo pysyi poikessa, sillä vaikka hän ei ollut sanottavasti tietäjäkään, niin oli hän kuitenkin paha suustaan.