Nyt päästivät molemmat aika naurun, ja äitini kysyi:
— Kaupungissako kaupuksesi möit?
— En, vastasin minä, enonne emäntä ne kaikki osti.
Samassa vedin kirjeen taskustani ja sanoin: Tämän lähetti teille isäntä; jos, äiti, osaatte lukea, niin lukekaa.
— Kyllä minä osaan kirjoitusta lukea, virkkoi äitini, vaikk'et ole nähnyt minun koskaan sitä tekevän, siitä syystä kun ei minulla ole ollut mitään kirjoitusta luettavaa. Olenhan minä aikoinani ollut ison talon tytär ja silloinhan minua muka kirjoittamaankin opetettiin.
Näin puhuessaan oli äitini aukaissut kirjeen kuoren. Vieläpäs mitä! Kätköstä tuli esiin punalaitainen seteliraha, jolle Vierimän ukko ja äitini panivat nimeksi: kymmenen ruplan seteli. Äitini piti kädessään rahaa ja toisessa kädessä kirjettä, ja siinä, kun hevonen, jonka pää jo oli Limingalle päin käännettynä, hiljaa juoksi eteenpäin, luki hän ääneen ja selvästi
Kemissä tänä vuonna, erittäin lämpimänä Kesäkuun aamuna.
Hyvä sukulaiseni
Maria Helmikangas!
Tämän kautta saan minä ilmoittaa hyvänvointini, niinkuin myös sen, että olen sinua nähnyt vaan pienenä tyttönä. Harmikseni olen saanut kuulla, että isäsi on talon hävittänyt ja sulhasesi sinun pettänyt. Sitä vastoin olen iloinenkin siitä, että sisareni, sinun äitisi, on päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä. Sattumalta tuli poikasi minun halkojahtiini Oulussa käydessäni, ja minä vein hänen kotiini. Oli lysti vähän narrata häntä, sanoen vieväni hänet Englantiin. Älä pane pahaksi, vaikka minä kirjoitan paksua kirjoitusta juurikuin kohennuskepillä, sillä minulla on erittäin raskas käsi. Tässä lähetän sinulle tämän sievän punalaitaisen kymmenen ruplan setelin, sillä minä tiedän, että sinä sen hyvin tarvitset. Koe kasvattaa hyvin pikku Heikkiä, minä luulen, että hänestä tulee, kun kerkiää, oiva mies. Voi hyvin! Tämän kirjoitti omalla kädellään