Kylvämisen toimitti äitini itse, samoin kuin muut siihen kuuluvat toimet. Siunattu sade kasteli peltomme ja kaikkein muidenkin pellot, ja tulikin se alas semmoisella voimalla, että ojat eivät tahtoneet ehtiä niellä veden paljoutta. Totta puhuu sananlasku: iso sade poudan perästä. Muutamain päiväin perästä oli korea laiho pellollamme, meille iloksi, vaikka Helmikankaan Jaakon harmiksikin.
Rukiin kylvöä puuhatessamme, oli ohra ehtinyt valkoiseksi valmistua ja niin leikkasimme sen kaikki nurin. Puiminen toimitettiin vähitellen, sen mukaan kuin tilaisuutta saimme. Hyväntahtoinen, vaikka köyhä ja vähän huolimatoin isäntä, antoi näet meille omain puimistensa välissä luvan puida yhden riihellisen. Kun ohrariihellä olin äitini kanssa, sain kokea, että ohran vihneet ovat pahat silmille, jos vaan silmän sisään pääsevät. Minun silmääni meni vihne ja siitä tuli minulle erittäin tukala olo. Onneksi oli äitini kuitenkin sen verran silmälääkäri, että hän käänsi silmäluomeni nurin ja otti vihneen pois.
Vielä syksylläkin oli äidilläni ja minulla pieni rahan ansio. Rupesimme näet ahkerasti puolukoita poimimaan. Monet päiväkaudet metsien halki, rämeiden ja kankaiden yli kuljettuamme saimme niitä karttumaan kokonaisen hevoskuorman. Vierimän hevosella vei äiti puolukat kaupunkiin ja sai niistä kohtalaisen hinnan. Samalla kertaa möi äitini myös lehmän antaman kesäkautisen voin, josta tuli melkoinen summa. Lehmä kun oli hyvänlainen lypsämään ja itse kun emme paljon ensinkään voita syöneet, saatiin sillä useat ruplat säästöön pantavaksi talven tahi kaukaisempainkin aikain varaksi. Kun vihdoin kaikki ohramme saimme puiduksi, niin oli niitä yksitoista tynnyriä kaksikymmentä kappaa. Olihan siinä rieskaleivän ainetta kahdelle hengelle, ja kun vielä tuli perunoita lisäksi useita tynnyreitä, niin voimme sangen tyytyväisinä ajatella mennyttä kesää ja levollisesti odottaa lähestyvää talvea.
YHDESTOISTA LUKU.
Mieron tiellä kuleksija.
Kuivan kesän ja märjänlaisen syksyn perästä tuli talvella erittäin kovat pakkaset ja paljo lunta. Syksyn puolella oli halla ylimaissa tehnyt vahinkoa etenkin suvitouoille ja paljo köyhää työkansaa läksi sieltä kuljeskelemaan hakeaksensa, jos mahdollista, jotakin työn ansiota merenranta-pitäjissä. Muutamia kuulimme jo saapuneen Liminkaankin ja ruvenneen varsin vähäpätöistä palkkaa vastaan koko vuodeksi palvelukseen, rengiksi miehet, naiset piioiksi.
Oli oikein kauhea pakkanen muutamana iltana noin kolme viikkoa ennen joulua. Seinät, vaikka olivat turpeista kyhätyt, rutisivat hirmuisesti ja revontulet läiskyivät melkein yli taivaan kannen. Äitinikin, eikä ainoastaan minä, oli hyvin huolen-alaisen ja levottoman näköinen. Pohjatuuli rupesi vielä myöhemmällä kovanlaisesti puhaltelemaan, pannen kuivan lumen jauhojen tavoin pölisemään ja samalla lisäten jo entisestäkin kauhean pakkasen voimaa. Äitini arveli olevan kumminkin neljäkymmentä pykälää ja totta tuo lienee ollut miten monta pykälää hyvänsä, kun oli niin kauhean kylmä, ett'ei tahtonut uskaltaa nenäänsä ovesta ulos pistää. Yhdessä me arvelimme samoin kuin luultavasti moni muukin sinä iltana, että onneton se, jonka täytyi olla ulkona paleltumassa. Moni köyhä ja näljistynyt matkalainen voipi semmoisessa ilmassa vetää viimeisen henkäyksensä. Näitä tämmöisiä tarinoimme, kun joku hiljaa kolkutti ovellemme. Äitini aukasi kohta oven, jota tavallisesti pimeänä aikana pidimme sisältä ha'assa, ja ovesta astui sisään huonoihin vaatteisiin puettu, laiha, pitkänlainen poika, vilusta väristen. Hänen kielensäkin oli kylmästä niin kangistunut, ettemme tahtoneet ymmärtää, mitä hän sanoi, kun hyvää iltaa meille toivotti.
Poika istui kohta penkille ja alkoi riisua vaatteita yltänsä ja saappaita jaloistansa. Saappaat olivat rikkinäiset ja sukat jäätyneet. Minä muistin kohta ensimäisen kirkossa käyntini ja arvasin tuon oudon pojan jaloissa alkavan saman porotuksen, kuin silloin omissanikin olin tuntenut. Tuota päätä juoksin minä ulos ja otin lunta, hieroakseni sillä pojan jalkoja. Poika kuitenkaan ei sanallakaan valittanut, hiljaisesti ja nöyrästi otti hän lumen kädestäni ja rupesi sillä hieromaan sekä käsiänsä että jalkojansa ja korvanlehtiänsä kuin myös nenäänsä. Hänen silmissään näin silloin jotakin kirkasta, juuri kuin vesi olisi niissä kiiltänyt. Mutta kun kysyin häneltä, itkeekö hän, vastasi poika: En minä juuri kehtaa itkeä, eikä paljoakaan puutu.
— Arvasinhan minä, että sinua särkee, virkoin minä
— Särkee, särkee niin, sanoi poika ja oli vähän, arvatenkin minulle mieliksi, naurahtelevinansa.