Oli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla Tapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä ollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli joulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla otin äitini pienen puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini otti puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna vuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona niin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos huomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun taikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon touhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin etten totta puhuen paljon unta saanut.

Niinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut, olin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä, niin etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa haistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon lauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini enemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät ja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he rupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se minua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli ruokahalu tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en kuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta mahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt; ainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta. Kirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin temppeli, jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta suuresta kirjasta.

Olin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun äkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani äiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka mitä sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli syödä itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään. Äitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös siitä puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi kylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä levitin voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja ateriani, maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä lohta, vaan en olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa oli härskiytynyttä rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut kengän voiteeksi, kun minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella hetkellä. Huomaamatta käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle laidalle ja söin vaan voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi syöty ja maito juotu, leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan näyttänyt tarkastelevan syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin käteni ristiin ja kiitin, menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään heitäkin ja sanoin olevani kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.

Kauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö minua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä saisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis minä istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen muista millä, ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä. Oli niin ihmeen paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa paikoissa tahtoivat silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin virstan-patsasta, jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään hänen muotoansa ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi, sellaiseksi, joka sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin pellon aitoja ja katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä hyvä, että katselin, minä kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka kovasti koirat kylässä haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin erittäin kovaa ääntä, joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla huutamatta äitilleni mikä se, joka noin ääntää? — Se on kirkon kello, jota tapulissa soitetaan, vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että tuo kristillisen vapauden julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan sydämeeni voimallisen vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran pyhää huonetta.

Matka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta seisomaan pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että muistan, kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä hetkellä kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa täydellä mahdilla pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset ajoivat uljailla hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain eläinten kavioista. Moni kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain ajatelleeksi, että olisi tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia hevosia, ettei lumi tuiskaisi niin korkealle heidän jaloistansa.

Vihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla kiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka kirkon ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan ollut vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi poikaa, joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua huomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle tuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin katsomaan kun soitetaan! — Ahaa, ajattelin minä, niinkuin jostakin koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka, paras nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni katselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta elämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.

Kirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset ihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta kumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin aukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt kansan paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä huvitti minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja pidin kaikin voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun syliinsä. Nyt jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät työnnettiin ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi kuin mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja ennen kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä, äitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä Temmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini kiireempää pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä, jotka löytyi kirkon porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä mustannäköistä esinettä. Se oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin kumollaan oleva pirtin penkki ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen tapaisten telineiden päällä. Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä olevan koko pitkän rivin pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin ja viimein kysyin äidiltäni, mikä tuo on?

— Se on jalkapuu, sanoi äitini.

Tällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani asian perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä kysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja muitakin pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun istumaan erään kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi pojaksi kuin mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:

— Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!