Noista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut kuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt täydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin kävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin seisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni, kuinka äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä kysymyksilläni, vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä. Se oli kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää malttanut olla kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen siinä täytyy istua?
— Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka katseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme, äitini minua taluttaen, sisään kirkkoon.
Ja nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni, kun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin, joka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien tunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla. Silloin vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini vieressä, kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan nuori ja pieni, käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin syvällisissä ajatuksissa, niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa sen, että hän herää juuri kuin uuteen eloon haaveistansa ja mietteistänsä.
Näin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka seisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta jatkoi hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en sitä ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka tuo on, joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?
— Se on lukkari, sanoi äitini.
Lukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän panee koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen muorin isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta Jerusalemin templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti sydämmeni oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut, sillä äitini käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein tarkasti katselin kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä tuntenut.
Pian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan. Ensi alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli sinne, ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi toinnuin, että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin puhuttelevan meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin erittäin iloiseksi ja sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää jok'ainoan sanan. Mutta ennen kun alttari toimitus oli loppunut, ilmestyi Jaakkokin toverinensa seisomaan penkin päähän, minun kohdalleni, käytävän toiselle puolelle. Se oli paha sattumus, jota en ensinkään olisi halunnut juuri kaikkein pyhimmän hartauteni hetkellä. Sillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui mieleeni hänen tulonsa pienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut laisinkaan terveellinen. Se synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Minä en tahtonut katsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle ja huomasin meidän muorin, joka istui saarnatuolin juurella pienellä tuolilla, hiljaa huojutellen ruumistansa ja hellästi silmäillen pappia. Tämä muorin käytös saatti minun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin itseni leppyneemmäksi Jaakkoa kohtaan.
Pohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin juhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi nipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset, vaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen yksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein ankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun eivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä rasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui saarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa korvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä rupesin oikein mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä ja takomasta, niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen nuoren pojan kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni lukkari ollut kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra saanut ja siinä luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo jonkun ajan saarnaa kuunnellut, tuli minulle vieras ja se oli nälkä. Mitä muuta, olipa evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin sieltä leipäpalani ja lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En olisi uskonut, että tein viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin. Tämän huomasi äitini pian, eikä hän sallinut minun syödä ihmisten nähden kirkonpenkissä. Minun täytyi istua alas sen kapean laudan päälle, jossa muut jalkojansa pitivät. Kun ei nälkä häpeätä katsonut, niin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi toisten jalkaportaana ja söin kaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin mieleeni ilman kenenkään muistuttamista, että jos toisten kirkkoon menen, niin syön lähtiessäni kylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja syömisellä häiritä omaa hartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.
Ilman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me lähdimme ulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin kotia kohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu. Minä aloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini nosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla tavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä ja minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty, vaan huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja vihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani lämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa lunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan, näkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei sillä hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja vieläpä paljoa pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään sinisenpunaisiksi, samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin olin joutunut mitä auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini käski minun käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi. Tässä neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin vetoisen pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta kämmenellensä ja voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni lakkasi hirmuinen pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin mainion voiteen nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon nenäni alle. Olipa se väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni liikunnon ja saattoi minun pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle tämän havainnon voiteen voimasta, lausui äiti naurusuulla:
— Se on kamferttilinementtiä.