Oudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä, kun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo hypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä kirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien päivien perästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat erinomaisen aroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.
Siten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa käynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja voitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään satunnaista.
NELJÄS LUKU.
Ällätikku.
Oli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun muori eräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli keskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun hätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja otti selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita hän meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin tuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin käännettynä. Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin vähääkin voin häntä nähdä.
Oli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita tärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta työtä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos veistelisin itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista, jommoista en ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä sitten ällätikkua veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä semmoista vuolla.
Äitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi:
Miks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.
Tuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut mitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa koivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden kanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan rikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat hyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä rupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin sentähden nöyrästi vaan:
— Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?
— Päreestä, oli vastaus.