Oikein, Sunnuntai-aamu se olikin, vaikk'en sitä ollut ensinkään muistanut. Vähän häpesin, ett'en sitä sen paremmalla huolella ollut muistellut, ja hävettävä asia se onkin kristittyjen seassa, ettei muisteta, milloin on sunnuntai.
Mutta yksi vanha harmaapäinen ukko lisäsi naisen sanoihin: Arkinako tässä torpparit jaksaisi hautajaisia viettää ja erikseen pappia kustantaa.
Siihen virkkoi Vierimän ukko: Kyllä kai sen jaksamisen puolesta jaksaa, mutta kun ruumiin hautaaminenkin on pyhä toimitus, niin voipi sen tehdä pyhänä, ett'ei vierasten tarvitse jäädä sen tähden pois, että työpäivä hukkaan menee.
— Olkoon nyt sitten vaikka niin, sanoi se toinen ukko, ja siihen se juttu loppuikin.
Nyt juotiin vähän kahvia, jonka jälkeen ruvettiin lähtemään. Mutta ennenkuin ehdimme huoneestakaan lähteä, tuli Helmikankaan isäntä emäntinensä, poikinensa ja tyttärinensä pihaan. He olivat kahdella hevosella kulussa, isäntä istui emäntinensä ensimäisissä kärryissä, poika Jaakko ja tytär Kreeta toisissa. Vierimän ukko käski heidän tulemaan sisälle ottamaan kahvia, mutta isäntä sanoi olevan kaikista sopivimman lähteä, kun muka jo oli myöhäinen, ja niin ei yksikään Helmikankaan väestä astunut pois ajoneuvoistaan. Sitten veisattiin lyhyt virren värssy ja lähdettiin.
Hautajaisvieraista oli usea hevosella, mutta usea ilmankin, ja sentähden tuli kysymys, kuinka niiden on tekeminen, joilla ei hevosta ollut. Viimein suostuttiin, että hevosella olijat ottaisivat lisäkuormaksi muutamia hevosettomia. Se oli Helmikankaan isäntä, joka sen jutun alkuun pani, ja isäntä käski äitiäni omiin kääseihinsä ja minua poikansa ajopeliin. Äitini ei ensin tahtonut siihen suostua, mutta kun emäntä alkoi häntä pyytää nousemaan hänen syliinsä, niin meni äitini viimein. Minä puolestani en olisi ensinkään tahtonut Jaakon kanssa ajaa, mutta olin viisas kuitenkin, että kohta menin sinne ja istuin Jaakon syliin. Kun olin paikalleni istunut, sanoi Jaakko:
— Oh, keveähän sinä oletkin, vanhasta pienennetty.
— Mitäs minä vielä niin paljon painan, vastasin minä ja olin juuri kuin tosiaankin vanhasta pienennettynä olisi ollut oikea nimeni. Sitten mentiin niin että maa tömisi ja vähän päästä olimme kirkon mäellä.
Tultuamme kirkolle näin, että Isä ylhäinen oli tehnyt paljon taivahan toukoa, sillä haudattavien ruumisten luku oli yhdeksäntoista. Parhaaseen aikaan olimme tulleet perille, sillä kohta sen jälkeen alkoi juhlasaatto. Pappi ja lukkari kulkivat edellä ja heidän jälessänsä kannettiin ruumiit iän mukaan, niin että lasten ruumiit olivat edellä ja niiden perässä vanhemmat, niin että se, joka oli vanhin ijässä vainajien luvussa, sai tulla viimeisenä. Tämän pidin erittäin mukavana järjestyksenä, sillä mielestäni ei mikään ollut soveliaampi edellä menemään kuin pieni lapsi. Siten viaton lapsi lapsen-oikeudellansa aukasi kirkkotarhan tien ja vanhat, syntiset saivat tulla perässä lapsille luvattuun valtakuntaan. Kun juhlakulku kellojen soidessa oli kulkenut ja kaikki ruumiit hautaan laskettu, yksi sinne, toinen tänne, eri osiin hautausmaata, ja kaikille oli viimeinen siunaus luettu, toivotti pappi viimeiseksi, seisoen keskellä kirkkomaata, että koko se kirjava joukko, joka sinä päivänä haudattiin, yhteen autuaalliseen seuraan yhtyisivät haudan tuolla puolen, ja kehoitti kaikkia jälkeen jääneitä kilvoittelemaan sen perään, että ennen kuolematansa voittaisivat takaisin lapsen-oikeutensa Vapahtajansa tykönä. Sillä taivaan valtakuntaan ei päästä aikaisena, vaan lapsena.
Sen perästä mentiin kirkkoon, jossa kauniisti saarnattiin ja rovastinkin kuolemasta kiitosta Herralle kannettiin sekä lopuksi kehoitettiin seurakuntaa yksimielisesti tulemaan ensi tulevana tuorstaina saattamaan vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa.