Kun kaikki oli kirkossa loppuun saatettu, menimme hautausmaalle ja peitimme Vierimän muorin haudan. Kellot soivat kaiken aikaa. Tosin ei muorille soitettu, mutta siinä samassa sitä hänenkin osallensa tuli, kun kerran toisille, rikkaammille, joiden hautoja samalla aikaa peitettiin, jumalanpalveluksen jälkeen, niin kuin tapana oli, haudanpeitto-kelloja soitettiin. Kun tuo viimeinen palvelus, minkä vielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan rauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle.
Täällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia. Muutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta kukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli minun vaarini. Hän ei tullut koko iltana.
Noin kello seitsemän aikana läksivät kaikki vieraat pois ja minäkin äitineni menin kotiin. Surulliselta se kuului, kun Vierimän ukko hyvästi jätellessänsä sanoi kotinsa olevan tyhjän ja aution, niinkuin ei siinä enää ketään asuisi. Entistä enemmän tunsin minä rakastavani Vierimän torppaa Loviisan kyynelten tähden ja erittäin alakuloisena astuin minä äitini kanssa asuntoomme. Äitinikin näytti olevan hyvin suruisena ja kohta huoneeseen päästyänsä alkoi hän veisata:
Sinä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee,
Ijän maat' etseissän' tässä ties',
Ja odotan ehtoon hetkee.
Kun virsi oli veisattu, menimme joen rantaan, jossa tuulluttelimme surevaa mieltämme, enkä vihdoin itsekään enään oikein tietänyt, mitä surinkaan; mutta silloin kuin jotakin surullista muistin, oli se Loviisan kyynelten tähden. Vihdoin vaipui sekin päivä ajan virtaan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Odottamaton harmi.
Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.
Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa, komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni, jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en kiellä. Äitini vastasi sanoihini:
— He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.