— Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.
Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla. Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.
Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti. Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus. Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset" nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä, vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja katselin, kuinka alkoi juhlakulku.
Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee? Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:
— Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.
Samassa hekin ovat sivu astuneet.
Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat. Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon saman huomaa äitinikin ja sanoo:
— Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa soittoon, se tietää ilman muutteita.
Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä. Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret. Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa. Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan, net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden joukossa silmäni keksivät vaarinikin.
Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti. Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.