Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän, Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia. Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella, mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten, ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa, ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!
Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä. Samassa saavuttaa meidän Vierimän ukko, ja kolmisin alamme nyt astua terävin askelin. Äitini juttelee asioita kaikenlaisia, joihin ukko vastaa milloin myöntäen, milloin kieltäen. Vihdoin tulee tien haara, josta Vierimän ukon on eroaminen, mutta silloin huomaamme mustan savupilven. Voi, mistähän se tulee? Vierimän ukkokin lähtee juosta lönttyämään sitä kohden, ja kun hetken olemme juosneet, selvenee meille, että meidän oma turvetöllimme on tulessa. Me juoksemme vielä kiivaammin, siksi kuin saavumme pihaan ja katkera savu löyhähtää silmiimme. Olemme aivan mökin tykönä, mutta mitä sen teemme. Ovi on lukossa ja äitini aukasee sen kiireesti, katto kun on vielä alasputoomatta. Nyt saamme kaikki kiirettä syytämään tavaroita ulos. Niiden joukossa on säästökannunikin tuokiossa pihalla.
Jumalan kiitos, olemme jo kaikki tarpeellisimmat korjanneet ja pihalle heittäneet. Silloin katto romahtaa pauhinalla alas. Seinät sujuvat, turvaseipäät palavat ja itse seinätkin kyttelevät. Vihdoin viimein meidän katsoessa on huoneestamme jälellä turvekasa, josta sakea savu nousee tahi pieniä liekkejä leimahtelee.
— Kukahan tuon teki? huudahtaa Vierimän ukko.
Äitini valitti: Pahus, kun tuli lähdetyksikin! Jos olisin kotona ollut, olisin ottanut heittiöitä niskasta kiinni. Toisten vika se on, sen minä tiedän; sillä minulla ei ole ollut tulta eilenkään, sitä vähemmin tänäpäivänä.
Minä tiesin, että äitini puhui totta, sillä emme olleet kahteen päivään keittäneetkään. Puolestani todistin äitini puheen Vierimän ukolle.
— Se on harmillinen asia ja onnettomuus! mietti Vierimän ukko.
— Onhan se, mutta tekemällähän noita tuonlaisia toisia saa, virkkoi äitini, tullen tyveneeksi.
Nyt ei ukkokaan tahtonut jatkaa puhetta, vaan hän kehoitti kantamaan joesta vettä turpeiden päälle, niin ettei valkia saunaan pääsisi. Niin tehtiinkin. Ukko ja äitini kantoivat saavilla ja minä kannoin kiululla ja ämpärillä. Pian oli tuli kipinättömäksi sammunut. Nyt ei ollut meillä yösijaa omasta takaa, jollei saunassa; sillä ulkona oli jo niin lämmin, että lehmä kyllä tarkeni pihallakin maata. Kuitenkin ajattelin itsekseni, mihinkä tästä oikein asumaan mennään — pyydettäisiinkö Vierimän ukolta yösijaa.
Äitini ei näyttänyt olevan juuri milläänkään muusta kuin vaan saisi tietää, kuka mökin oli polttanut, ja hän koetti ukon kanssa tutkia asiata. He kulkivat ympäri pihaa, nähdäksensä ensin, oliko mitään muuta pahaa harjotettu. Pian huomattiin, että keskellä pihaa oli tuhkaa ja hiiliä maassa. Lähemmin kun tarkasteltiin, nähtiin, että siinä oli olkia, heiniä ja kuivia varpuja poltettu. Kun tämä nuotion sija oli päällä tuulen mökin raunioomme katsoen, niin tultiin siitä varmaan vakuutukseen, että nuotio oli syynä mökkimme perikatoon. Oli näet päivän selkeä, että niin suuren nuotion tuli, kuin se jäännöksistä nähden oli ollut, oli voinut lennättää, jollei ilmeistä liekkiä, niin kuitenkin kipinöitä meidän olkikattoomme, jossa oli kahdenlaiset hyvät sytykkeet, oljet päällä, tuohet alla.