Näin oltiin kohta ja vähällä vaivalla saatu selville, että tuho oli tullut jonkun ilkiön kädestä, vaan kuka oli tuo hirmuinen, joka toisen pihaan oli tullut nuotioita virittelemään? Ruvettiin arvelemaan asiaa sinne ja tänne, eikä voitu muita ajatella kuin onkipoikia, jotka usein kulkivat meidän mökkimme alapuolella onkimassa. Heidän päähänsä siis yksimielisesti vian langetimme.
Kun asia oli sen verran selvillä, että sytyttäjät olivat onkipoikia, rupesi äitini itkemään ja hän itki oikein katkerasti. Lohduttaaksensa häntä sanoi Vierimän ukko:
— Älä itke, Mari, kyllä sinua Jumala ja hyvät ihmiset vielä auttavat.
Tästä ukon hellästä puheesta olin jo vähällä minäkin ruveta itkemään, mutta ennenkuin vedet silmiini ehtivät, kuulin äitini vastaavan:
— En minä itke sitä, että mökkini poltettiin, vaan sydäntäni karvastelee noiden vallattomain poikain surkea tila. Kun jo niin nuorena tekevät tämmöistä ilkivaltaisuutta, mitä he sitten tekevätkään, kun vanhemmaksi tulevat!
Tätä sanoessaan katsahti äitini hyvin terävästi minuun, niin että luulin hänen tarkoituksensa olevan vetää minun samaan nuottaan onkipoikain kanssa. Mitä hän mietti, kävi kuitenkin kohta selville.
— Muista nyt sinäkin, Heikki, varoitti hän, ettet koskaan nuotioita sytyttele luvattomiin paikkoihin ja ettet missään milloinkaan mitään pahuutta ja ilkivaltaisuutta harjota. Näet nyt omilla silmilläs, minkä vahingon häijyys saa aikaan.
— Kyllä näen, sanoin minä, luvaten elää siivolla, ja Vierimän ukko taputti kädellänsä päätäni, lausuen:
— Oikein, Heikki; kun siivolla aina olet, niin kyllä sinusta mies tulee, jota olen aina toivonutkin.
Nyt vasta huomasin kaivata yhtä joukostamme, nimittäin Loviisaa. Olihan Loviisa ollut seurassamme, kun menimme hautajaisia katsomaan; mutta en ollut häntä huomannut, kuin viimeksi pappilan pihalla. Kysyin siis ukolta, mihin Loviisa oli joutunut.