— Kuinka niin? kysyi ukko naurahtaen. Kyllä se tallella on — Loviisa meni Pirttilän emännän kanssa, sillä Pirttilän emännälle Heikin Antti oli tuonut tavaroita kaupungista, mutta vienyt ne kotiinsa, kun hän asuu kirkonkylässä. Loviisa meni häntä auttamaan niitä kantamaan ja taitaa jo olla kotona.
Samassa kuin ukko oli sanat sanonut, näinkin Loviisan juosta piipertävän maantietä meille päin. Pian oli hän siinä ja rupesi katselemaan ihmeissään, avossa suin, kun ei meillä enään mökkiä ollutkaan.
— Kyllä me Pirttilän emännän kanssa savun näimme, alkoi hän puhella, vaan silloin kuin joen partaalle ehdimme, oli jo kaikki loppunut. Minä läksin kuitenkin katsomaan, olisiko isä täällä, vaan kun tulin tälle aukealle, nousivat silmäni pystyyn, kun ei enään Marin mökkiä ollutkaan. Kuinka se on palanut?
— Sytytetty kai se on, sanoi ukko, en minä muuta tiedä.
— Häpeämättömät! huusi Loviisa.
Nyt neuvoi ukko, että kaikki meidän tavaramme kannettaisiin heille vielä samana iltana. Suurimmat hän hakisi hevosella, mutta pienemmistä otti kukin kantamuksensa ja sitten lähdettiin Vierimälle. Perille tultuamme laskimme kantamuksemme pihalle ja ukko arveli:
— Sopiihan se hyvin, että Mari tuopi meille kaikki tavaransa, koska täällä jo on hyvä joukko ennestäänkin.
Se puhe tarkoitti sitä, että meidän jyvämme olivat Vierimän aitassa, samoin kuin myös äitini liiat vaatteet. Vaatteita oli näet vielä jälellä hyvä joukko semmoisia, joita äitini Helmikankaan tyttärenä ollessansa oli laittanut. Kun ei meillä itsellämme ollut mitään aittaa eikä luhtia, niin oli Vierimän väki hyväntahtoisesti ottanut ne talteensa.
Mutta vielä oli yksi harmi tuleva.
Kun Vierimän ukko aukasi tallin oven, jossa ei ollut oikeata lukkoa, ja rupesi ottamaan hevostansa, niin hevosta ei olutkaan. Nytkös ukko rupesi viheltelemään ja sanoi: