— Ohoh! Vai Vierimällä — se on tuttu mies minulle. Mutta kuinka Mari sentään on ehtinyt vanhentua siitä ajasta, kuin pienenä, noin kymmenvuotiaana tyttönä näin, puheli äitini eno ja laskeusi alas kärryistä, tervehtimään meitä molempia.
— Terveisiä Kemistä! Tunnetteko tuota matkatoveriani? Leski — eikö niin?
— Katri, sanoin minä.
— Pirjon Katri, toisti äitini.
— Mari, sanoi Katri, hänkin astuen kärryistä, äitini kuoli ja mieheni kuoli, ja — — — ja lapsi — — Vieläkö isänne elää, Mari?
— Vielä, rovasti on kuollut, oletteko kuullut? Keväällä.
— Kyllä, onnettomia tapauksia, sanoi Katri.
Nyt ajettiin hiljaa hevosta edellä ja me kaikki kävelimme. Mutta kun olimme pääsemässä Vierimän pihaan, muistutti äitini minulle:
— Meneppäs, Heikki, ottamaan kirves pois, kun unehtui, vievät — ymmärräthän?
Minä juoksemaan aika vauhtia takaisin päin enkä olisi mielestäni joutanut, kun juuri vieraita tuli. Pian olin aidan korjauspaikalla ja pysäytin juoksuni vauhtia kirveen luona; vaan en olisi joutanut kumartamaan kirvestä maasta ottomaan. Kolme eri kertaa tapasin kädelläni kirvestä, vaan kirveenvarsi ei sittenkään noussut käteeni. Silloin vasta, kun liika vauhti oli ruumiistani ohitse ja minä saanut vakavan tasapainon seisomiselleni, sain kirveen käteeni ja juoksin sen kanssa Vierimälle.