Samassa otti isäntä Jaakkoa kiinni kädestä ja talutti hänen ulos ja pian olivat he poissa näkyvistämme.
Noin kolmen tunnin perästä näimme, kun olimme äitini kanssa perunamaallamme, Helmikankaan isännän ajavan maantietä, istuen kääsyissä poikinensa. Matkan suunta näytti olevan Limingan kirkolle päin ja äitini sanoi: Nyt sitä Jaakkoa Raaheen viedään! Minusta oli rangaistus kova, kun Jaakko paran täytyi mennä merelle ja erota kodostansa, jonka isännäksi hän muutoin olisi tullut. Hänen halunsa merelle lähteä, josta hän Vierimän ukolle puhui, oli mielestäni teeskennelty.
Äitinikin oli hyvin mietiskeleväinen, juuri kuin sinä päivänä tapahtuneet asiat olisivat häntä erinomaisesti liikuttaneet, mutta minä olin jo täysin leppynyt ja ajattelin kauan niitä vaivoja ja vastuksia, joihin Jaakon nyt täytyi antautua.
VIIDESTOISTA LUKU.
Odotettu vieraamme.
Juhannus oli jo mennyt. Kesä oli parhaassa kukoistuksessansa. Tavallisia kesätöitä toimittelimme entiseen tapaamme ja asuimme Vierimällä. Helmikankaan väen kanssa emme paljon asioineet, ainoastaan puhua kuulimme, että emäntää usein vaivasi itku ja hammasten kiristys, kun hänen lempilapsensa oli jätetty ulkomaalaiseen laivaan Raahessa. Niin kerrottiin. Mutta isäntä ei ollut juuri millänsäkään, juuri kuin hänelle ei olisi mitään tapahtunut; vaikka oli niin äkkiä kadottanut ainoan poikansa. Niin välinpitämättömäksi huhu tiesi isännän kertoa. Mutta olihan heillä tytär jälellä, jolle heidän molempain nyt oli antaminen rakkautensa. Olisihan luullut tuon ihanan sinisilmä Kreetan kainoudellansa ansainneenkin hurjapäisen veljensä osan ja etu-oikeuden vanhempainsa suosiossa. Mutta Helmikankaalla ei oltu, ei eletty, niinkuin muissa ihmisissä, eikä tytär ollut äidin lemmikki, niinkuin tavallisesti, vaan oli vakaisen ja suoran luonteensa tähden äitinsä vihatti. Enemmän kuitenkin, jollei täydellisestikään, oli hän isänsä suosikki. Tyttären suora ja teeskentelemätön luonne oli monasti isällekkin vastenmielinen, sillä tuo Helmikankaan isäntä oli hyvin monikoukkuinen. Mutta oli hän, mikä oli. Varmaa on, ettei Kreeta ollut kummankaan, ei isänsä eikä äitinsä kaltainen, vaan oli kuin jostakin toisesta perheestä tuohon oikulliseen joukkoon heitetty joululahja — koko talon kaunistus. Mutta jättäkäämme nyt Helmikankaan väki rauhaan ja katsokaamme, mitä muuta samaan aikaan tapahtui.
Oli päivä mitä ihanimpia, Heinäkuun ensimmäisiä, kun korjaelimme peltomme aitaa maantien varrella. Tuli hevonen Oulusta päin, kärryt perässä, ja kärryissä istui mies ja nainen. Minä vilkasin vähän matkaajiin, jotka hiljaiseen ajoivat ohitsemme, ja tunsin molemmat. Mies oli äitini eno ja nainen Tolpan Pirjon tytär, Katri.
He olivat niin vahvasti vaatetetut, kuin pitkämatkaiset konsanaan, ja minä huikkasin äidilleni: Enonne meni siinä. Tämä vaikutti äidissäni kiireen juoksun ja minä juoksin äitini perässä ja niin me saavutimme heidät. Aspela katsoi taaksensa ja huudahti:
— Kah, siinähän te olettekin, ajoin sivuitse ajatuksissani.
— Ajakaa vaan eteenpäin, kehoitti äitini, meidän mökkimme on palanut ja me asumme Vierimällä.