— Mikä sinua vaivasi, että sellaisiin hurjuuksiin rupesit, — tekemään nuotiota toisen pihalle?
— Minä en muuta tiedä, sanoi Jaakko, kuin ilvehdin vaan. Tosin olin vähän vihainenkin, kun en päässyt rovastin hautajaisiin, sillä isäni kielsi, etten saanut tulla katsomaankaan, ja minä rupesin tekemään suitsua, joka näkyisi aina kirkon mäelle, saattaakseni heille, jotka kirkolla olivat, hämmennystä ja säikähdystä. Muutoin ei aikomukseni ollut mökkiä polttaa, vaan tuuli lennätti kipunoita kattoon ja minun ei auttanut muuta kuin lähteä juoksemaan. Kotimatkalla juoksin teidän tallin kautta ja päästin hevosenne tallista ulos, siinä tarkoituksessa, että luultaisiin voroja paikkakunnalla liikkuvan. Sitä olen itsekin ajatellut, että minussa oli vähän hassunvikaa silloin, enkä minä ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa.
— En minäkään ymmärrä, sanoi Vierimän ukko, mutta sen ymmärrän, että sinussa vallitsee pahuus ja keveämielisyys, joka sinun ennen pitkää saattaa suurimpaan onnettomuuteen, jos vaan et ajoissa lakkaa ja rupea ihmisten tavalla elämään. Älä luule, että sinua monta kertaa heittohulluus auttaa. Onhan lääkäreitä maassa, jotka ymmärtävät.
— En minä siihen luotakkaan, arveli Jaakko, että minä hulluudellani aina läpi pääsen; mutta nyt minun täytyy koettaa viimeiseen asti hulluilla. Minä koetan, enkö pääsisi merelle, sillä minun on tehnyt mieleni sinne kauan aikaa.
— Vai niin, sanoi Vierimän ukko ja näytti pitkään miettivän Jaakon sanoja.
Ukon miettiessä ja hiljaisuuden huoneessa vallitessa, astui Helmikankaan isäntä pirttiin. Hän meni suoraa päätä pöydän luo ja laski rahat pöydälle.
— Tässä, lausui hän lujasti, on Marille 100 ruplaa ja Vierimälle 25, ja ollaan sitten ystävykset.
Äitini otti rahansa ja kiitti. Vierimän ukko esteli ottamasta, mutta hänen täytyi vihdoin, kun ei isäntä helpoittanut.
Kun vahinko oli palkittu, sanoi isäntä Jaakollensa:
— Poikani, se on semmoinen asia nyt, että sinun on lähteminen tänä päivänä minun kanssani Raaheen ja sieltä merelle. Olkoon se mieleesi taikka ei, nyt sitä lähdetään, poika.