Vierimän ukko ja Loviisa olivat myöskin töillänsä vieraiden tullessa ja kaiken tämän tapahtuessa. Mutta kun päivällis-aika niin ukon kuin Loviisankin kotiin viekotteli ja ukko edellä pirttiinsä astui, seisahtui hän vähäisen omassa ovessansa, kun näki Aspelan istuvan pöydän päässä.
— Hyvää päivää, Vierimä, sanoi Aspela, nousten seisoallensa. Terveisiä
Kemistä ja vähän sappea niissä!
— Tiedän — kiitos tulemastanne, vastasi Vierimän ukko, lyöden kätensä Aspelan käteen, että paukahti kuin haavan lehti. Surua sitä nykyjään on siellä ja täällä, lisäsi hän.
— Surua, niin, ja paljon. Ei sitä korttelittain mitatakaan. Kun kaikki, mikä mailmassa on rakkainta, ja koko tulevaisuuden toivo yhdellä haavaa pois siepataan. Minä tarkoitan vaimoani ja kaksoispoikiani, lausui Aspela.
— Tiedän, puheli taas Vierimän ukko, minulta äitini vietiin samaan aikaan manalaan, kun kirjanne tänne saapui. Se oli minun kantajani ja menneiden aikojen muistoni.
— Niimpä niin, tulevaisuuden toivot ja menneiden aikojen muistot korjataan pois yhdellä haavaa. Yhdellä yhtä, toisella toista. Mutta me sitten, kaksi leskimiestä, känsäpäätä, seisomme kuin kaksi puuta täällä ahtaassa surun laaksossa.
— No, Katrikin, jos oikein näen, virkkoi Vierimän ukko, lähestyen Tolpan Pirjon tytärtä. Niinkuin akanat tuulessa, on teidänkin onnenne hajonnut.
— Niin, yksi toisensa perään täällä saamme surua niittää, vaan minä erittäin olen sitä saanut tehdä tänä vuonna, vaikka nuori ijältäni.
— Myöden annettu ja paljo surkuteltu, mutta Jumalalla onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet. Tyytyköön vaan kukin osaansa.
Nyt ruvettiin päivällisille, mutta, paha kyllä, ei ennätetty laittaa oikeita vierasruokia, joista kuitenkaan en oikein tietänyt, minkälaisia niiden olisi pitänyt olla. Viilipiimä, voi, ohrainen rieska saivat meillä nyt ajaa vierasruokain asiaa, mutta jotakin siitä puuttui, koska Vierimän ukko vieraita syömään käskiessä sanoi: