— Käykää, vieraat, ruoalle, vaikka tässä kaikki on niin huonossa reilassa.
— Emme huomanneet varustaa, sanoi äitinikin.
— Olisiko muuttolinnuille pitänyt varustaa pehmeät pään-alaiset? naurahti Aspela.
— Yhtä leikkisä tuo eno on, kuin ennenkin, sanoi äitini.
— Tuo pullopa leikkisä on, joka tuossa on, sanoi Aspela, ottaen pullon arkustansa, ja astui pullo kädessä pöydän luo ja kysyi: Onko pikaria talossa?
— On pikari ja hopiainen, vastasi Vierimän ukko, se on vanha perintökalu. Samalla otti hän nurkkakaapista hopeapikarin ja antoi sen Aspelan käteen.
— Loistava kuori, läikkyvä sisus, sanoi Aspela, täyttäessään pikarin. Vaimoväki ensin! Mari, maistapas tästä viinapuun hedelmästä, sinä toimen nainen!
— Se ehkä on väkevää, minä en ole tottunut.
— Maistaenhan maun tuntee, ota ja maista!
Nyt läheni äitini pöytää ja maistoi punaista nestettä.