Jos ei tuo ränstynyt tölli asujallensa voinutkaan tarita suuresti elämän mukavuuksia, niin vaatimaton oli asukaskin. Hän oli sangen tyytyväinen, kun huoneen seinävierillä kasvoi kesäisin kaunista nurmea ja lähellä humisi tuuli hongikosssa ja akkunasta katsellessa näkyi lahden sinervä pinta. Vaan ei sillä hyvä, että hän vaan luontoa akkunasta katseli, hän kulki siellä itse joukossa.
Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai hän kulkea retustaa äitinsä hupina.
Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.
Sunnuntai- ja juhlapäivinä matkusti Leski-Anna tyttöineen kirkkoon. Silloin hän enimmäkseen kulki halki metsien kaupunkiin, talvisin kyllä jäätäkin, vaan suvella ei hän pyhinä venhematkoja tehnyt, sillä hän sai arkina soutaa tarpeikseen asti. Leski-Anna oli hurskas, oikein vakava kristitty. Kristillisyyttänsä koetti hän myöskin jo aikaisin istuttaa nuoren Elsansa sydämeen. Kotoinen hartaus, ahkera jumalansanan viljeleminen ja Herran huoneessa käynnit tekivätkin tytössä hyvän vaikutuksen, jonka äiti suureksi ilokseen huomasi.
Näin kului aika jonkun verran eteenpäin. Tytön suuremmaksi tultua alkoi perheen toimeentulo käydä paremmaksi, tytöstä kun oli suuri apu äidin toimille. Kumminkaan ei sitä hauskuutta kauvan kestänyt, sillä äiti huononi silmin nähden. Leski-Anna sai usein suonenvedon ja rintatautikin raastoi häntä samaan aikaan. Vähitellen tuli hän vallan sängyn omaksi. Pieni Elsa oli silloin yhdentoista vuotias. Hän hankki lääkärin kaupungista joka selitti, että lesken sairaus on tullut paljosta ruumiillisen työn ponnistuksesta ja on hyvin epäiltävää laatua.
TOINEN LUKU.
Se oli Isän tahto.
Leski-Annan tauti ei parantunut, vaan kuolema kumminkin antoi tovin itseänsä odotella. Tämä tuotti Elsalle suurta surua ja huolta. Rahaa tosin oli hiukan säästöön karttunut, niin että äiti saattoi antaa tyttärellensä hänen niukan ansionsa lisäksi säästöstä, jott'ei kumminkaan ravintoa puuttunut. Munkkiniemen kartanosta myöskin silloin tällöin jotain lähetettiin. Mutta se kaikki säästöinensä apuinensa ajan pitkään ei muuksi riittänyt kuin pahan ilman varaksi. Elsa, laitettuaan kaikki kuntoon poissaolon ajaksi, meni metsään luutia tekemään, joita hän sitten kuletti kaupunkiin ja joista hän aina sai jommoisenkin maksun ja lisäksi runsaanlaisesti ravintoaineita Helsingin rouvasväeltä, kun he asianlaidan käsittäneeksi saivat.
Mitään valitusta köyhäin hoidolle ei tehnyt kukaan. Elsa tuskin tuota köyhäin holhouksen mutkikasta järjestystä olisi osannut kulkeakaan. Niin kului aika kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Elsa oli iloinen, kun päivän moninaisista ponnistuksista väsyneenä sai ehtoolla kallistaa levolle äitinsä majassa. Niin Elsa nukkui, vaan sairas äiti valvoi.
Äidin yskimisestä heräsi usein tarkkakuuloinen Elsa, mutta nukkui taas, kun ei äiti mitään häneltä pyytänyt. Leski-Anna maaten sängyssään, jossa hänen silmänsä olivat mökin ainoaan akkunaan päin, ajatteli enimmäkseen taivaallista rikkautta ja sitä, että ijäti saisi olla Jesuksen ja kaikkein pyhäin kuin myöskin enkelein parissa. Kumminkin hänelle siinä sivussa usein muistui mieleen entinen elämänsä. Siinä tosin ei ollut suuria muistelemisia, sillä hän oli saanut elämän-ikänsä raskaasti raataa maallisen elonsa eteen, josta hän oli vaan saanut palkakseen kivuloisen ruumiin. Hän oli ollut maailmassa vähällä yhden kerran tulla maallisesti onnelliseksi, mutta oli tuhmuudessaan katsonut ylön oivallisen naimatarjouksen, jonka kautta hän olisi saanut hyvän ja varakkaan miehen. Kumminkin oli hän joutunut sittemmin naimisiin paljo mitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja päälliseksi oli suuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.