Jälelle jääneet tytötkin ihmettelivät Liinan käytöstä, kun asia kuitenkin oli niin selvä, ett'ei siinä valhetteleminen auttanut.
Tytöt läksivät Liinan jälkeen ja niin jäi Elsa ja mamseli kahden kesken.
"Syödään nyt pian ja lähdetään sitten, käyden, kosk' on kaunis ilma,
Munkkiniemeen."
Yksinkertainen kuiva ruoka laitettiin ainoastansa kyökin pöydälle, jossa mamseli ja Elsa söivät yht'aikaa. Syötyä lähdettiin astumaan verkalleen, astumaan Elsan johdolla suorimpia polkuja ja teitä. Ilma oli mitä ihanin ja mielelläänkin kulki metsien läpi ja puiden siimeksessä. Mamseli, ollen tottumaton ja vanhanlainen metsissä kulkemaan, lepäsi monta kertaa ja pyyhiskeli hikeä, jatkaen taas matkaa.
"Kyllä kävelykin on hauskaa, vaan onnellinen se, jolla on hevonen. Tässä muuten saattaa tehdä pienen huomion siitä vaikeudesta, mikä näillä köyhillä naisilla ja lapsilla on, kun he saavat raastaa pitkin metsiä ensin keräämässä luuta-aineita tai poimimassa marjoja ja niitä kaikkia sitten kantaa hirmuisen pitkät matkat kaupunkiin. Heidän tilansa todellakin on surkuteltava", sanoi mamseli.
"Kyllä se on monestikin perin vaikeaa, kun täytyy niin paljon käydä ja kauvan kantaa, vaan kyllä ihminen kaikkeen tottuu ja voisi sanomattoman paljon kärsiä. Se minua kumminkin aina kummastuttaa, kuinka muutamat ihmiset ovat ennen syntymäänsä jo niin onnen suosimia, että syntyvät rikkaiden lapsiksi, kumminkin sellaisiksi, joiden ei elinpäivinään tarpeen vuoksi tarvitse niin mitään tehdä, ei edes itseänsä hoitaa, vaan vielä toiset palvelevat ja kaikki valmiina eteen kantavat."
"Niin, minä olen yksi niitä onnen suosikkia, joista puhuit. Kummallinen sääntö se on ja sallimus, ja tulee siitä kun lasten vanhemmat ovat niin varustaneet ja koonneet eli ovat virkamiehiä olleet, että tytöt naimattomina ollen ja vaimot leskeksi jäätyään saavat pensioonin; vaan että se niin on, on kumminkin ihmeellistä maallista onnea minustakin."
"Kun nyt niin on, ei kenenkään velvollisuus liene tahallansa laittaa noita onnettomia luudankantajia, eikä havumuijia. Me olemme nyt menossa Munkkiniemeen ja arvaan, että siellä tulee ratkaistavaksi Liinan kohtalo. Mikäpä tuo muu tulee hänestäkään, kuin havu- ja luutamuija, jos hänet työnnetään väkisin sellaisen laiskan kanssa asumaan", sanoi Elsa.
"Niin, kyllä se sitäkin on, mutta ei tiedä; hän kuuluu olevan taitava keittäjä ja jos tuota pientä varkautta ei olisi, voisi hän saada kunnon paikan kaupungissakin. Kamalalta se muutoin kuuluu, ovatko toisten piikain puheet todenperäiset, vai eivätkö kateudesta puhu."
Vihdoin saapui mamseli piikoinensa Munkkiniemeen. Nyt olisi hän ehkä odottanut, että sisar olisi tullut hänelle vastaan ja hänen niinkuin ennenkin käsipuolesta kiidättänyt huoneesen. Mutta sisarpa ei, vaikka istuikin tiellepäin antavassa akkunassa, tullutkaan tulijoille vastaan, eipä pannut paraatti-ovelle avaintakaan, vaan sisar sai köntiä sisään kyökin kautta. Tämä oli Eveliinalle pitkän kävelymatkan perästä enemmän, kuin sietämätöntä. Hän meni kyökin läpi ruokasaliin, jättäen Elsan kyökkiin, jossa Liina itkusta silmät punaisina hellin luona puuhaeli. Kun hän pääsi ruokasaliin, näki hän, kuinka sisar istui isossa salissa selin siihen avoimeen oveen, jossa mamseli seisoi, olipa vielä katsovinaan akkunasta ulos, samalla kuin hänen miehensä sohvalla nojallaan pitkä piippu hampaissa venyi.