ALKULAUSE.
Tässä lasketaan maailman korpea matkustavan käteen ennen häntä taivaalliseen Kaanaasen päässeen, aivan innollisen matkamiehen, Efraim Jaakkolan, laulamia hengellisiä lauluja, opetukseksi, lohdutukseksi ja kehoitukseksi matkan vaivoissa; sillä
"Laulua hän tarvitsee
Riemuksensa täällä,
Taivaan tietä kulkeissaan
Surun sumusäällä."
Näitä lauluja ovat sanotun hengellisen runoilijavainajan omaiset ja hengenheimolaiset mitä suurimmalla innolla, hartaudella sekä kunnioituksella käyttäneet. Mutta suuremman yleisön käytettäväksi ei niitä ole tähän saakka edes tarjottu muita kuin joku laulunen, painettuna n.s. arkkiveisujen joukkoon. Syynä on ollut se, ett'ei niitä alkuperäisessä muodossaan ole sopinut painaa, ne kun ovat melkein puhdasta Efraim Jaakkolan kotoseudun murretta, ja hänen kotonsa oli Uudellakirkolla, noin puoli peninkulmaa Uudestakaupungista, siis maamme sillä äärellä, missä katkotuinta kieltä puhutaan. Tässä muutamia elämäkerrallisia tietoja hänestä:
Uudenkirkon pitäjän Orivon kylän Jaakkolan isännällä Erik Erikinpojalla ja hänen vaimollaan Maria Erikintyttärellä oli kolme poikaa, Efraim, Erik ja Josef, ja kolme tytärtä, Maria, Adonika ja Annaliisa. Runoilija Efraim Erikinpoika syntyi Toukok. 27 p. 1791. Nuoruudessaan oli hän muun muassa palveluksessa eräällä ruotsalaisella värjärillä Uudessakaupungissa ja oppi siellä Ruotsin kieltä. Pienen ajan oli hän myös ollut merimiehenä, jolloin hän sukunimenään käytti Orre-nimeä. Merimatkallaan hän jäi joksikin aikaa Saksaan asumaan ja oppi siellä Saksan kieltä sekä puutarhan hoitoa. Venäjän kieltä hänen myöskin sanotaan taitaneen. Naimisissa hän oli Johanna Heikintyttären kanssa, joka oli syntynyt Toukok. 10 p. 1790. Heillä ei ollut yhtään lasta. Vuonna 1834 kuoli runoilijan isä ja Jouluk. 8 p. 1848 hänen puolisonsa. Hän itse kuoli Toukok. 29 p. 1857. "Elämäkertani" nimisessä laulussa mainitsee hän viimeiseksi Kolminaisuuden päivän ja lopettaa sen laulunsa kiitoksella kolmeyhteiselle Jumalalle, ja hän myös haudattiin Kolminaisuuden päivänä, 7 p. Kesäkuuta.
Hänen jumalisuutensa oli yleensä tunnettu. Kun hän käveli Uudessakaupungissa puutarhurin sakset kädessään, niin katupojat sanoivat, häntä osoitellen: Tuo on se äijä, joka syntejä leikkaa; — hyvin kuvaava lause hänestä, sillä hän ei juuri syntiä säälinyt. Uskonnollisissa mielipiteissään hän liittyi enemmän Renqvistiläisiin kuin Hedbergiläisiin. Yksinomaan Renqvistiläinen hän ei kuitenkaan ollut; vaan hänestä sopinee paraiten sanoa, että hän oli kasvanut täydeksi mieheksi, Kristuksen täydellisen varren mitan mukaan, mieheksi, jota eivät kaikkinaiset opetuksen tuulet vietelleet ja horjumaan saaneet. Hän oli luonteeltaan vilkas ja ajatuksiltaan vapaa. Hän käytti puheessansa sananlaskuja ja sopivaa leikkiä. Jos yöllä joku runollinen ajatus syntyi hänen päässänsä, joku runonsäe tahi muu sellainen, niin hän nousi ylös sitä heti kirjoittamaan; sillä aamulla ei hän sitä enää olisi muistanut. Hänellä kerrotaan olleen melkoinen kirjavarasto, josta muut läheiset lainaskelivat kirjoja, ja kuolemansa edellä hän teki määräyksen, että kukin lainaaja sai omanansa pitää sen tai ne kirjat, jotka kullakin sattuivat olemaan lainassa hänen kuollessaan. Vanhoina päivinään hän alkoi kunakin päivänä kirjoittaa lauseen tai pari uskonnollisia mietteitään vihkoon, jolle nimeksi hän pani: "Joka päivä jotain", ja kirjoitti siihen vielä elonsa viime aikoinakin, vaikka hän silloin oli melkein sokea. Hän oli ainakin vanhuudessaan ehdottoman raitis eikä myös polttanut tupakkaa. Kahvia hän vihasi eikä maistanutkaan sitä, vaan sanoi sen synnyttävän vesitautia, johon tautiin hän itse kuitenkin kuoli. Jossakin seurassa, jossa kahvia runsaasti juotiin, puhkesi hän kerran sanoihin: "Kahvia juodaan Niin paljon kuin tuodaan, Ja turmellaan ruumis Niiss' vesissä kuumiss'". — Maanviljelyksen ohessa oli hän uuttera ja taitava puutarhan hoitaja. Omaan taloonsa hän perusti suuren puutarhan, ja Uudenkirkon kirkon ympärillä olevat puut ovat hänen istuttamiaan.
Tämän kirjoittaja, kauan asiata ajateltuaan, rohkeni vihdoin ryhtyä vaikeaan mielityöyönsä: kokoomaan noita jo melkein unohduksiin joutuneita Jaakkolan lauluja sekä muodostamaan niitä kirjakielen sääntöjen mukaisiksi. Tässä nyt ovat tuon työn tulokset. Varmaankin on monta ansiokasta laulua jo kokonaan hukkunut; sillä runoilijan kuolemasta asti on aika saanut niitä rauhassa hajoitella, eikä hän itsekään eläissään tainnut niitä pitää tarkasti koossa muualla kuin muistossaan, josta hän niitä sopivissa tilaisuuksissa vilkkaalla nuotilla lauloi ja sai siten ystävänsä niihin mielistymään ja niitä ulkoa muistamaan. Ainoaksi todistukseksi siitä, kuinka Unholaan joutumaisillaan nämät laulut ovat olleet, mainittakoon, että pisin näistä ei ole ollut saatavissa muualta kuin erään miehen muistosta, jossa se on säilynyt niiltä ajoilta, jolloin hän sitä Jaakkolan on laulavan kuullut.
Jaakkolan laulujen ystävät soisivat, että ne painettaisiin aivan siinä muodossa, jossa hän itse on niitä laulanut. Mutta sehän on ihan mahdotonta; sillä muodon täytyy olla sellaisen, että muutkin niitä käsittäisivät ja että ne uusiakin ystäviä saavuttaisivat. Mitä lukua muutoin muodosta onkaan! Muuttukoon se kuinka hyvänsä, jos sisältö ja henki vain muuttumatta ovat; sillä
"Virret muut ne vanhenee;
Karitsaa vain yhä
Uusin virsin kiittelee
Herran Siion pyhä."
Näiden laulujen kokooja rohkenee toivoa, että nämät tässä uudessakin puvussaan saavat hartaita ystäviä. Ainakin se ainoa henkilö, eräs kirjallisella alalla perehtynyt ja tunnettu seurakunnan opettaja, joka nämät tässä muodossa on nähnyt ja arvollisia muistutuksia näihin tehnyt, on näihin hyvin mielistynyt, miten näkyy hänen seuraavasta lausunnostaan, jonka hän on antanut luvan julkaista: