Minä synkkien sielujen surma,
minä ihmisen vanki ja työn,
nämä kahlehet kerran mä katkon
ja tokehet rikki mä lyön!
Niin, silloin mä solisen hiljaa sun sylihis, sinivuo. Meidän onnemme kuutamo kultaa ja lempivät hiipii luo!
TULIN LUOKSES TAAS.
Tulin luokses taas. Ikävä joudutti käyntiä jalkain, sipisi korvaan yhtenään. Sinun kuvaasi usein näytti. Aina se on työssä ollut siitä saakka, kun luotasi lähdin.
Sanoi sinun illoin itkevän, sanoi sinun öisin uneksivan, sanoi sinun aamuin heräävän vedet silmissä. Sanoi, että sinun kauniit hiuksesi lähtevät. Pelkäsin ja tulin. Löysin kaksi itkenyttä silmää, posken kyynelistä kosteana ja kutrisen pään painuneena tyynyyn.
AATOKSENI.
Jospa mä kerron, mitä minä mietin istuissa yksin illoin, aurinkomaita kun aatos harhaa kaipuuni siltoa, silloin
vuottelen leppeän kevättuulen tohua suuriin kuusiin, uottelen unteni naurajalasta pirttini uksiin uusiin.
Vuottelen iltain ikävässä sinisten silmäin lupaa: tee sinä poika hongasta pirtti, äläkä tuulentupaa!