LUMIKUKKA.
Sanovat: lumella kukka kuolee.
Mutta sinä elit.
Sinä pääsi nostit, teräsi avasit, odotit.
Sanovat: lumikukka ei tuoksu.
Mutta sinä hurmasit hiuksiesi
hiljaisella hyväilyllä.
Muistan sinut rintapielessäni.
Pakkanen puri ja tähti katseli.
Sinä olet lumikukka, mutta sinussa on salaista kaihoa kuin kesäyön unelmassa. Sinussa on erakkopuron hiljaista sointia, sinussa asuu syvä kaipaus. Ajatellessani sinua nousee mieleeni suvisen sunnuntai-aamun hartaus. Sen vuorilla palaa tulet, sen laaksoissa helisee sävel, sen hongissa hopeat välkkyy.
SOIDIN.
Niin hilpeä mieleni ois, kun kerran sä luokseni saisit, muut hetkeksi unhottaisit ja kävisit korpehen pois! Siellä soilla jo soidin herää, siellä sata käy "sahan" terää, tule kanssani korpehen pois.
Tule kanssani polkua pois! Häähumu jo rantoja ravaa, puut hiirenkorvia avaa ja kulleron keinuu päät. Käy metsissä metsojen muiskut soi lehdoissa lemmenkuiskut, on nurmessa sirkalla häät.
Tule kanssani kauaksi pois! Salo herkkiä hymnejä soittaa, veet siintää ja aamut koittaa, koron lyöntiä kuulla voit. Siellä vuottavat valkeat seinät, kukan kulta ja helmivät heinät, tule kanssani korpehen pois!
KAKSI IHMISTÄ.
Oon koski mä hurja ja raisu, sinä suvannon sinivuo. Minun unteni kuplat särkyy — vain vaahtoset saa sun luo.
Sun siltasi tähtöset täyttää,
sun kalvoas kultaa kuu,
sun silkilläs uinuu ulpu,
puut pintahas kuvastuu.