* * * * *

Olimme vihdoin kaksoisholvilla ja laskeutuen veteen aloimme varovaisesti tutkia holvin alle katoavaa maanalaista virtaa. Iloksemme vesi ei ollut niinkään syvää. Aivan hyvin saatoimme kahlata ja kuta pitemmälle ehdimme edetä, sitä matalampaa oli. Keskiuomassakaan ei ollut enää muuta kuin polviin saakka vettä, mutta niin kiivaspyörteistä se täällä oli, että kiireimmiten vetäydyimme lähemmäksi oikeanpuolista kallioseinää. Siinä näytimmekin tehneemme viisaasti, sillä hetken perästä virta teki jyrkän mutkan vasemmalle ja samalla koko vasen sivusta oli muuttunut valkoisen ryöppyiseksi. Oikealla sitä vastoin veden juoksu oli miltei hiljaisen tasaista, mutta niinpä täällä olikin hyvin matalaa. Vesi ulottui tuskin nilkkoihin.

Lähenimmekö jotakin maanalaista koskea? Siltä tuntui humusta, joka yhä voimakkaampana alkoi tunkeutua korviimme, ja näytti virrasta, joka kävi yhä pyörteisemmäksi.

Olimme kahlanneet holvissa jo noin puoli tuntia, kun virta äkkiä kääntyi ainakin kolmenkymmenen asteen kulmassa vasemmalle. Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi odottamatta laajeni oikealle sivulle. Olimme tulleet pieneen, noin seitsemän—kahdeksan metrin levyiseen ja noin kymmenen metrin pituiseen luolasaliin. Oikealla kalliopohja yleni lattiasta kuivaksi, keskikohdaltaan noin kuuden metrin levyiseksi, päistään kapeammaksi käytäväksi, vasemmalla virta vyöryi rajuna, syvältä näyttävänä koskena. Korkealle nousi valkoinen ryöppy, ja veden kumea pauhu muistutti vihaisen kahlekoiran raivoisaa haukuntaa.

Nousimme kalliolattialle, ja samalla silmämme ikäänkuin lumottuina kiintyivät seinämällä näkyviin luurangonosiin, kammottavaan, suureen ihmispääkalloon, pariin kolmeen hajallaan makaavaan kylkiluuhun, käteen ja isoluiseen jalkaterään. Siis vihdoinkin olimme tulleet Partio-Jaakon tarkoittamaan paikkaan, mutta kuinka ja milloin oli luuranko luolaan joutunut? Ihme että ajan hammas ei kokonansa ollut sitä kuluttanut.

Katselimme tarkkaavaisesti ympärillemme. Noin parin metrin päässä luurangosta oli seinän vieressä pieniä lahonneita puunpalasia. Tutkimme niitä kutakin erikseen — ja enää ei ollut epäilystäkään — ne olivat lahonneen puu-arkun jäännöksiä, ilmeisesti kannen, tuossa oli vielä nurkkaus säilynyt ja tuossa oli selvä saranan jälki, mutta missä olivat kullat? Äkkiä Pentti huudahti ilosta. Hän oli puusirujen joukosta löytänyt vähäisen kulta-esineen, korupäisen neulan, mutta siinä olikin kaikki. Niin pieneenkö siis aarteemme hupenisi?

Samalla Harry viittasi lähemmäksi koskea. Noin kolme neljä askelta sen rannasta oli kalliolattialla välkkyvä esine ja ihan sen vieressä ja ympärillä lahonneita laudan osia. Menimme niitä tarkastamaan. Välkkyvä esine oli kultainen rintasolki, ja laudanpalaset olivat arkun jäännöksiä, tuossa oli pohjalauta, ja tuo oli kuulunut arkun sivuun. Luultavasti oli arkku ollut seinämällä, mistä olimme kannen jäännökset löytäneet, mutta täältä — murrettuaan kannen auki, jolloin kultaneulanen oli pudonnut — ja joku laahannut sen lähemmäksi virtaa. Kuka oli sen tehnyt, Partio-Jaakkoko? Ehkä hän, mutta jos niin oli, minne olivat silloin kullat ja hopeat joutuneet? Aloin tarkkaavaisena tutkia kalliorantaa. Siinä oli epäämättömiä merkkejä, joista saatoin päättää veden aika-ajoin — luultavasti keväisin — ulottuvan tavallista uomaansa edemmäksi. Veden raja kulki ihan lähelle arkkua, mutta mikä oli estänyt sitä — voimakkaitten kevättulvien aikana — kerran kauvemmaksikin ulottumasta, ja silloin yli äyräittensä paisunut virta oli vienyt jo lahosta arkusta suurimman osan mukanaan ja huuhtonut kullat ja hopeat koskeen. Oliko näin käynyt? Lausuin arveluni Pentille ja Harrylle. Paikalla he ryhtyivät koskea tutkimaan, mutta se oli niin syvä ja veden pyörre oli niin voimakas, että tutkimuksista ei ollut mitään tuloksia. Koskeen ei rohkeinkaan olisi uskaltanut laskeutua ja edemmäksi luolasalia emme myös mitenkään voineet päästä. Koski oli sitäkin estämässä.

Noin puoli tuntia viivyimme kuitenkin vielä luolasalissa. Keskustelimme vastaisista toimenpiteistä. Haaveja olisi hankittava ja niillä tarkastettava kosken pohjaa, sillä vielä emme aarteen etsinnästämme luopuisi. Näin päätimme lujasti.

Palasimme nyt ulko-ilmaan. Mary ja Lyyli eivät enää olleet luola-aukon edustalla. He olivat pitkistyneet odottamiseen — olimmekin olleet luolassa likimaisin kuusi tuntia — ja lähteneet kotiin. Mekin lähdimme nyt Peltolaan.

* * * * *