Hevosenkenkä oli täynnä poikittain säännöllisesti vedettyjä viiruja ja kummassakin nuolenpäässä oli pienen pieni nuoli kuvattuna. Molemmat nuolet viittasivat yhdensuuntaisesti, vähän viistoon vasemmalle, alaspäin vuorta.
En voinut pidättää hiljaista ilonhuudahdusta. Kuvio oli varmaan jonkinlainen osviitta, jonka merkkejä tutkien, jos niitä vaan ymmärtäisin, saattaisin aarteen löytää.
Toverini kuulivat huudahdukseni ja loivat kummastuneina katseensa minuun.
Osoitin heille kuviota.
Uteliaina he siirtyivät likemmäksi.
Hevosenkenkä piirroksineen näkyi herättävän heidänkin huomiotaan. Sanaa puhumatta he sitä tarkastelivat.
Miltei jo kaduin, että olin sen heille näyttänyt. Entäs jos hekin rupeaisivat sen johdolla aarretta etsimään?
Pelkoni ei ollut turha.
"Olenpa vakuutettu siitä", lausui, näet, eräs heistä, äkkiä katkaisten äänettömyyden, "että tällä kuviolla on joku yhteys tarinassa mainitun aarteen kanssa."
"Niin minäkin", nimesi eräs toinen joukosta, ja samaa olivat muutkin ajatelleet itseksensä.