Ystävällinen ääni kajahti tällöin korviini. Mistä ääni tuli? Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni. Vanha vaimo puhutteli meitä ovensuusta.
"Iso-äiti", huudahti samalla Lyylikin iloisesti.
Tuoko nainen oli Lyylin iso-äiti? Ei saattanut hän silloin olla mikään aave, eikä mikään velho, mutta ehkä Lyylikin oli vain kauniiseen asuun pukeutunut noita-akka? Ei ollut. Aaveella olisi käsi kylmä, mutta Lyylillä oli lämmin, eikä noita-akalla olisi hänen kirkkaita, hyviä silmiään.
Olin tyyntynyt ja vastustamatta annoin pienen suojelijani viedä minut iso-äitinsä luo.
Perin olikin tämä ystävällinen. Päätäni kädellään taputtaen hän kuljetti meidät tupaan, ja täällä Lyyli yksityiskohtia myöden toisti kertomukseni eksymisestä. Itse oli hän ollut pihalla leikkimässä ja tänne kuullut itkuni. Silloin hän oli lähtenyt itkua kohden ja löytänyt minut. "Onni raukka", hän sanoi, "tahtoisi eno Pekan torpalle, mutta sinne on niin kovin pitkä matka."
"Kyllä Onni pääsee", lausui vanha iso-äiti lohdutellen, "Onni on vaan levollinen!" Nyt ovat he tosin yksin kotona, mutta hetken perästä tulevat toisetkin kylästä, ja silloin lähetetään renkipoika hevosella viemään. "Mutta mistä olet?"
— Louhijärveltä, Kirkonkylästä.
— Ja isäsi nimi?
— On Hakalan Taavi.
— Hakalan Taavi, hymisi vanhus, silloin tunnen isäsi hyvin. Hän on kuuluisan Partio-Jaakon pojanpoika.