Isä oli oikeassa, maa tömisi, ja jo kuului aivan selvästi kavioitten kopsetta ja yhä likemmäksi se tuli.
Vapauduin lumouksestani ja syöksyin silmittömän pelon valtaamana metsään, kiipesin ylös Haukkavuorta ja juoksin kuin kuolema olisi ollut kintereilläni. En joutanut nyt isää ja Jaakkoa odottamaan, en ajattelemaan sitä, josko he ehtivät kätkeä äidin ruumiin. Oma pelastukseni oli vain ajatuksissani ja Susiluola päämääränäni, mutta äkkiä johtui mieleeni näkemäni äidin surma, kylmä väristys tempoi jäseniäni, jalkani eivät enää totelleet ja vaivoin sain kontittua erään lähellä olevan suuren hongan alle. Puu oli hiukan kumollansa ja sen turve- ja kivipeittoisten juurien alla oli hyvä, joskin synkkä piilopaikka. Mustaa multaa oli sen pohjalla ja ainoastansa kapeasta, miltei maan tasalla olevasta aukosta tuli sinne vähäisen valoa.
Hongan alle päästyäni vaivuin tainnoksiin ja heräsin vasta siitä, että kuulin askeleita ulkopuolella. Isä ja Jaakko siellä juoksivat ohitse. Aijoin huutaa heille, mutta samalla näin alempana hämärässä muutamia kasakoita ja enää tuskin uskalsin hengittää. Kasakatkin — heitä oli monta miestä — riensivät juoksujalkaa ohitse, mutta alempaakin, vuoren juurelta päin, kuului melua, ja äkkiä koko ulkona oleva taivas muuttui punertavaksi. En alussa oivaltanut mitä se merkitsi, mutta vähitellen tunkeutui korviini tulen räiskeen sähinää, ja arvasin Peltolan palavan. Kasakat olivat sytyttäneet sen tuleen.
Kokonaista kaksi vuorokautta viholliset kiertelivät vuorta isää ja Jaakkoa etsien. Koetin pyrkiä heidän luoksensa — Susiluolassa otaksuin heidän olevan — mutta aina, jo muutaman askeleen otettuani, osui joku vihollinen lähelle ja yhä uudestaan ja uudestaan oli minun vetäydyttävä takaisin piilopaikkaani. Sanomaton epätoivo valtasi mieleni. Olin kadottanut äitini. Pelkäsin nyt isänkin ja Partio-Jaakon joutuneen vihollisten käsiin, ja tietämättömyys heidän kohtalostaan saattoi päiväni rauhattomiksi ja öisin kauheat unikuvat häiritsivät lepoani. Kalvava nälkä ja polttava jano vielä lisäsivät tuskiani ja lopulta olin niin rasittunut, että avoimin silminkin olin näkevinäni hirmu-aaveita. Turha oli kuitenkin pelkoni ollut. Isä ja Jaakko olivat olleet Susiluolassa, ja tänne viholliset eivät olleet löytäneet. Näitten poistuttua he tulivat luolasta ja tapasivat sattumalta minut, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Samoihin aikoihin olin minäkin lähtenyt piilopaikastani ja jälleen lähennyt Susiluolaa. Tämän lähellä he minut kohtasivat ja yhdessä taivalsimme nyt lymyilypirtteihimme Haukkavuoren takalistoon. Täällä elo oli rauhallista, mutta niin suuressa jännityksessä oli mieleni ollut, että vielä pitkät ajat näin unta hyökkäävistä vihollisista, olin kuulevinani heidän sotahuutonsa ja äidin kimeän kuolinparun. Olinpa toisinansa näkevinäni hongan alla, kallionpinnassa olleen hevosenkengänkin. Muodottomana, tavattoman isona se ilmaantui, kohosi maasta pilviin, syttyi tuleen, ja siniset, virvatulen kaltaiset liekit nousivat sen kannasta. — Vuosikymmeniin eivät uneni ole nyt uusiintuneet, mutta — mikä on kummallisinta — viime yönä olin jälleen kuulevinani taistohuutoja, näin keihäitään heiluttavia kasakoita, ja äitini haamu viittasi taivaalle. Siellä oli pilvissä hevosenkenkä, mutta tällä kertaa liekit paloivat entistä kirkkaammin, ja koko kanta oli ikäänkuin tulessa. Äitini osoitti kenkää, hymyili ja katosi. Samalla minäkin heräsin. Kylmä hiki oli noussut otsalleni.
X.
Lyylin iso-äiti lopetti kertomuksensa. Jännityksellä ja mitään muuta muistamatta olin sitä kuunnellut. Lyyli oli istahtanut viereeni penkille ja ikäänkuin turvaa etsien tarttunut käteeni. Kertomus oli hänestä ollut kauhea ja vieläkin hänen ruumiinsa vapisi liikutuksesta. Itsekin olin vähäisen peloissani, mutta vanhuksen puhe hevosenkengästä johti ajatukseni jälleen toisaalle. Haukkavuoren aarre ja sen yhteydessä mainitut tapahtumat tulivat mieleeni. Missä oli vanhuksen näkemä hevosenkenkä? En ollut vielä saanut siihen vastausta. Sen ainakin tiesin, että aivan Susiluolan likellä sitä ei olisi. Jos niin, näet, olisi ollut, silloin vanhus olisi helposti päässyt pujahtamaan Susiluolaan. Mutta jos sitä luolan edustalla ei ollut, ei se myös saattanut olla sama kuvio, jonka Pekka täältä oli löytänyt. Ehkä Lyylin iso-äiti muistaisi vieläkin paikan. Uudistin sentähden kysymykseni jo kolmannen kerran.
— Muistanko, sanoi vanhus, kuinka olisin sen unohtanut? Meiltä suoraan vuoren ylitse Susiluolaan mennen on eräässä kohtaa kallionrinteellä pieni, noin miehen mitan syvyinen notko. Heti sen ääreltä nousee vuori jälleen jyrkkänä, muuttuu railomaisen louhikkoiseksi ja miltei puuttomaksi. Ainoastaan siellä täällä kasvaa joku vähäinen mänty tahi yksinäinen koivu. Louhikkoa on suunnilleen kymmenen sylen leveydeltä. Sitten vuori on tasaisempaa, rinne kohoaa loivemmin, ja suuret, jättimäiset hongat kaunistavat kanervapeittoista maata. Täällä, noin kymmenen askelta louhikosta, on matala, osaksi maahan kaivautunut paasi, ja kun toistakymmentä vuotta sitten siellä viimeiseksi kävin, olin paaden oikealla puolella vielä honka, joka minulle, pikku tyttönä ollessani, oli suojaa antanut. Se tosin oli entistä enemmän kumollansa, mutta juuret, minkä olivat maaemästä ylenneet, olivat vieneet vahvasti multaa peitokseen, ja sentähden puun suuret, leveät oksat eivät olleet kadottaneet rehevyyttään. Ehkä vieläkään honka ei ole kokonaan kaatunut, ehkä vieläkään sen vihreys ei aivan kellastunut.
— Onko hongalle pitkä matka?
— Pitkäkö? Ei. Suunnilleen puolen tunnin taival.
— Oliko hevosenkengän muotoisessa kuviossa kaksi nuolenpäätä yläkannassa?