Jaakko oli oikeassa. Tuskinpa hän todellakaan iltaan eläisi? Hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet verettömät ja ruumis oudon veltto. Silmätkin olivat puoleksi ummessa, ja katse oli tajuton. Vähäinen elonkipinä ei kuitenkaan vielä sammunut. Silmät suurenivat äkkiä ja saivat jälleen eloisan ilmeen, mutta jotakin vierasta; kylmän kammottavaa niissä sittenkin oli. Ilme katosi, ja katse muuttui tuijottavaksi. Se suuntautui liikkumattomana ohitsemme, ja Jaakko alkoi levottomana houria, puhua sanoja, joissa ei ollut järkeä, ja nähdä näkyjä, joita ei kukaan käsittänyt.
Houraamista — pienillä väliajoilla — jatkui puolelle päivää. Silloin vasta Jaakko vaipui hiljaiseen uneen, mutta lepoa ei kestänyt kauvan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän jälleen valveutui, mutta sangen raukea oli nyt hänen katseensa, ja huulet olivat entistäkin värittömämmät. Selvästi saattoi huomata, että lähenevän kuoleman leima oli hänen kasvoillansa. Rauhallisesti maaten hän silmäili ympärilleen, mutta turhaan Annikki tarttui häntä hyväillen kädestä, turhaan kutsui häntä nimeltä. Jaakko ei näyttänyt ketään tuntevan, ja hänen katseensa harhaili kysyväisenä henkilöstä henkilöön. Vihdoin se pysähtyi minuun, mutta ei vieläkään osoittanut mitään tuntemusta. Olin kuitenkin hänen silmistänsä lukevinani nöyrän pyynnön ja varpaille kohoten nojauduin häntä kohden. Silloin hänen huulensa liikkuivat, ja niin perin matalalla äänellä hän puhui korvaani, että kukaan muu ei saattanut hänen puhettaan kuulla, enkä itsekään eroittaa kaikkia hänen sanojaan. "Eilen", hän lausui, "löy…sin aarteen. Aar…re suuri. Pal…jon kul…taa ja ho…pea…ta ja iso luu…ranko. Luu…ran…ko kauhea. Se on Hauk' Haukka…vuo…rella. Pa…nin kiven aukolle. Aarre Susi…luo… luo…lassa, he…vo, hevo…sen — kenkä." — Houriko Jaakko? Luulin niin, ja äkkiä hän muuttui raivoisaksi, nousi kiivaasti istualleen, katsoi tuijottavasti eteensä ja huusi särkyneellä, sydämestä lähtevällä äänellä: "Annikki!" Samalla vahva verivirta tunkeutui hänen suustaan, ja rinta raskaasti korahtaen hän lysähti hervottomana vaimonsa syliin. Vielä muutama hengenveto, ja Partio-Jaakko oli kuollut. Hänen ei ollut tarvinnut odottaa iltaan. — — Seuraavana päivänä isä löysi metsästä, muutaman sadan askeleen päässä piilopirtistämme, neljän kasakan ja kahden hevosen ruumiit. Jokaisessa oli syvät haavat, ja erään kasakan pää oli ihan murskaantunut saamastaan iskusta.
Mitä Jaakko oli aarteesta ja hevosenkengästä hourinut, jos hän sittenkään houri, unohdin pian. Rauhakin tuli, ja isä rakensi uudestaan poltetun talomme. Annikki pienen poikansa keralla muutti tällöin Louhijärvelle. Louhijärvi olikin hänen kotipitäjänsä ja sieltä Jaakkokin oli hänet nainut. Vasta äsken Jaakon sanat uudestansa johtuivat mieleeni, ja — ehkä todellakin niillä on joku erikoisempi merkitys.
* * * * *
Lyylin iso-äidin puhe keskeytyi siihen, että ulkoa kuului rattaiden jyrinää. En minäkään enää ollut halukas tekemään lisää kysymyksiä. Olin sangen väsynyt — yö olikin nähtävästi jo pitkälle kulunut — ja silmäluomeni pysyivät ainoastansa vaivoin auki. Lyylikin oli nukahtanut penkille. Pyysin kuitenkin yön selkäänkin päästä Pekan torpalle, ja vanhus lupasikin toimittaa hevosen.
Astuimme ulos. Täällä jo rappusilla tuli vastaamme pitkä, vaaleaviiksinen mies. Hän sanoi olevansa Lyylin isä ja oli heti valmis hakemaan hevosen. Pian olikin tämä rappusten edessä, ja vinhaa vauhtia lähdimme ajamaan lehtokujaista käytävää veräjälle.
Oikealla olevia rakennuksia sivuuttaessamme näin näitten edustalla paljon hevosia ja rattaita. Miehiä ja naisia hääräsi niitten ympärillä.
— Kävimme Kirkonkylään viemässä viimevuotisia kauroja, kertoi Lyylin isä. — Sentähden viivyimme niin myöhäiseen.
— Onko tuolla aitat, talli ja navetta? sanoin rakennuksia osoittaen.
— On. Aitat ovat vasemmalla. Talli on tuo pitkä huoneus oikealla.
Navettaa ei tänne näy. Se on muitten takana, kulmaksuttain talliin.